Metsäluonto ei hyödy jatkuvasta kasvatuksesta, eikä ilmastokaan
Metsäluonnon hoitoa tarvitaan myös jatkuvassa kasvatuksessa, jos halutaan turvata luonnon monimuotoisuus. Myöskään ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta jatkuvan kasvatuksen ja avohakkuumetsätalouden välillä ei ole eroa. Luonnonvarakeskuksen mukaan suurempi ero on puuntuotoksessa, avohakkuumetsätalouden hyväksi.
Tutkijat selvittivät jatkuvan kasvatuksen ja avohakkuumetsätalouden eroja lokakuun alussa pidettyä Luonnonvarakeskuksen Metsäareenaa varten. Kaikkiaan 12 tutkijaa selvitti kasvatustapojen eroja kahdeksalla eri osa-alueella: metsän uudistuminen, puuntuotos, puun korjuu ja hankinta, kannattavuus, metsätuhoriskit, luonnon monimuotoisuus, turvemaiden metsänkasvatus, ilmasto ja muut ekosysteemipalvelut.
Yhteenvedon kokosivat tutkimusprofessori Jari Hynynen ja erikoistutkija Sauli Valkonen. Tutkimustietoa etsittiin kaikista jatkuvan kasvatuksen muodoista, kuten poimintahakkuu, suurimpien puiden poimintaa tarkoittava ylispuuharvennus tai pienaukkohakkuu, jossa aukon halkaisija on 30–80 metriä.
Niitä verrattiin avohakkuumetsätalouden harvennus- ja päätehakkuisiin, kuten avohakkuu ja uuden metsän perustaminen puita kylvämällä tai istuttamalla sekä luontaista uudistamista varten tehtävä siemenpuuhakkuu.
Avohakkuusta hyötyvät avoimen metsän lajit, jatkuvasta kasvatuksesta suljetun
Luonnon monimuotoisuutta selvitelleen tutkijan Juha Siitosen mukaan jatkuvasta kasvatuksesta hyötyvät lajit, jotka eivät viihdy avoimilla alueilla, kuten mustikka ja sitä syövät eläimet ja monet lahopuulajit. Tällaisista elinympäristöistä on nyt pulaa, mikä puoltaa jatkuvan kasvatuksen lisäämistä.
Avohakkuumetsätalouden luomista avoimista alueista hyötyvillä lajeilla ongelmat ovat pienempiä. Jos jatkuva kasvatus kuitenkin lisääntyy tai tulee peräti ainoaksi sallituksi menetelmäksi, tilanne muuttuu. Jatkuva kasvatus ei olekaan luonnon monimuotoisuuden kannalta sen parempi kuin avohakkuumetsätalouskaan.
Jos jatkuvasta kasvatuksesta kuitenkin halutaan hyvää tuottoa, se voi tarkoittaa usein toistuvaa, voimakasta hakkuuta. Jos isoimmat ja vanhimmat puut toistuvasti poistetaan, metsään ei synny järeää lahopuuta eikä lehtipuustoa.
Siitä syystä luonnonhoidosta, kuten kaatamatta jätettävistä säästöpuista ja arvokkaiden elinympäristöjen suojelusta on pidettävä huolta myös jatkuvassa kasvatuksessa.
Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta kasvatusmenetelmissä ei ole eroja. Kumpaankin pätee, että mitä voimakkaammin hakataan, sitä pienempi on metsän puustopääoma, eli hiilivarasto.
Syntyykö uusi metsä?
Metsälain mukaan metsänomistajan on huolehdittava uuden metsän perustamisesta päätehakkuun jälkeen. Se tehdään joko istuttamalla tai kylvämällä uusi metsä tai jättämällä päätehakkuussa suurimpia puita siementämään uusi metsä luontaisesti.
Jatkuvassa kasvatuksessa metsän pitäisi uudistua itsestään. Tämä on oleellinen osa jatkuvan kasvatuksen kannattavuutta: kun maanmuokkaus, kylvö, istutus ja metsänhoito vältetään, säästetään kustannuksia.
Siksi uudistumisen onnistuminen on jatkuvan kasvatuksen kannattavuuden kannalta oleellisen tärkeää. Tutkimuksen valossa metsä näyttäisi uudistuvan, mutta se ei ole lainkaan itsestään selvää.
Tutkijoiden mukaan eteläsuomalaisessa poimintahakatussa kuusikossa taimia syntyy ja kuolee runsaasti ja niistä myös kasvaa riittävästi suuria puita korvaamaan hakkuut ja luonnonpoistuman. Mutta näin syntyvät taimikot ovat aukkoisia ja taimet kasvavat ryhmissä.
Ne myös kasvavat hitaasti: 1,3 metrin pituuden saavuttaminen saattaa kestää 40–60 vuotta, kun avohakkuumetsätaloudessa puu alkaa tuossa iässä lähennellä tukkikokoa ja hakkuukypsyyttä.
Kasvua voi kiihdyttää kasvattamalla metsää harvempana, mikä kuitenkin vähentää puuntuotosta.
Jos menetelmänä on pienaukkohakkuu, taimettumistulokset vaihtelevat. Ne ovat erinomaisia Pohjois-Suomen eteläosien rehevissä korvissa, Kainuun kuusikoissa ja Keski-Lapin männiköissä. Tyydyttäviä ne ovat tuoreen kankaan kuusikoissa Etelä-Suomessa ja heikkoja Etelä-Suomen rehevillä, lehtomaisilla ja tuoreilla kankailla, missä pintakasvillisuus rehevöityy liian isoissa aukoissa.
Korjuuvauriot tuovat oman riskinsä
Puuntuotosta on jatkuvan kasvatuksen osalta tutkittu vain eteläsuomalaisten kivennäismaiden kuusikoiden poimintahakkuissa. Usea tutkimus antaa tuloksen, jonka mukaan puuntuotos on 15–25 prosenttia avohakkuumetsätaloutta pienempi. Ruotsalaisissa tutkimuksissa ero on 10–20 prosenttia.
Kokonaan puuntuotos on tutkimatta pienaukkohakkuista, männikön suurten puiden kasvattamisesta, Pohjois-Suomesta, turvemailta ja siirtymäajalta avohakkuumetsätaloudesta jatkuvaan.
Jatkuvassa kasvatuksessa tulee myös korjuuvaurioita. Keskikokoisista puista jopa 10–20 prosenttia vaurioituu ja merkittävä osa vaurioista on latvakatkoja, jotka käytännössä takaavat, että puusta ei koskaan saada kunnollista tukkipuuta.
Taimien vaurioitumisriski vaihtelee sen mukaan, kuinka lähellä tainta metsätyötä tehdään, kuinka lähellä on hakkuukoneen kulkureitti, kuinka pitkä taimi on ja kuinka kova pakkanen on hakkuuhetkellä.
Hakkuukone voi karsia puut kulkureitin päällä, jolloin havut jäävät reitille ja vähentävät maaperävaurioita. Reitille kasattavien havujen määrä kuitenkin vaihtelee poimintahakkuissa paljon enemmän kuin avohakkuumetsätalouden harvennuksissa.
Kannattavuus riippuu tapauksesta
Jatkuvan kasvatuksen taloudellista kannattavuutta on tutkittu kangasmaiden kuusikoiden poimintahakkuissa. Niissä se saattaa olla avohakkuumetsätaloutta kannattavampaa, vaikka puuntuotos onkin pienempi.
Tärkein syy on metsänhoitotoimien välttäminen. Mitä suurempi on rahan – siis talletusten ja lainojen – korko keskimäärin, sitä paremmin jatkuva kasvatus selviää kannattavuusvertailussa.
Tämä johtuu siitä, että avohakkuumetsätaloudessa uuden metsän perustamiseen ja metsänhoitoon käytetty raha on kiinni metsässä eikä sitä saa sieltä vapautettua ennen kuin metsää hakataan ja puu myydään. Kun metsässä kiinni olevaa rahaa ei voi investoida muualle, sen tuottama hyöty, eli korko menetetään ja tämä menetys on sitä suurempi, mitä suurempia korot ovat.
Jatkuvan kasvatuksen kannattavuutta kuitenkin heikentää, että sen onnistumisesta ei ole varmuutta. Ja jos se ei onnistu, joudutaan tekemään metsänhoitotöitä, jolloin niiden välttämisestä syntyvä säästö pienenee.
Lisäksi puuston riittävä kasvu on epävarmaa, jos metsässä ylipäätään on vähän puuta. Jos hakkuut ovat liian voimakkaita, puut eivät välttämättä toivu eikä metsä välttämättä taimetu, tai jos taimettuu, taimet eivät välttämättä menesty.
Tuhoriskiarviot vaihtelevat
Metsätuhojen riskit ovat avohakkuumetsätaloudessa keskimäärin suuremmat kuin jatkuvassa kasvatuksessa. Tällaisia riskejä ovat sienitaudit, ravinnehäiriöt, tukkimiehentäin aiheuttamat tuhot sekä tuuli- ja myyrätuhot. Arviot tuhoriskeistä kuitenkin vaihtelevat paljon.
Merkittävä poikkeus on juurikääpä, joka on kuusikoiden ongelma ja jota ei saa metsästä pois muuten kuin avohakkuun ja puulajin vaihdon kautta. Juurikääpä leviää juuristossa ja kuusikoiden jatkuva kasvatus parantaa sen elinoloja.
Juurikääpä tarttuu puuhun ilmasta, jos puun pinta on rikottu. Sitä torjutaan ruiskuttamalla kaadettujen puiden kannot torjunta-aineella. Hakkuissa jäljelle jäävän puuston korjuuvauriot kuitenkin altistavat puut juurikäävän itiöille.
Juurikääpäitiöitä ei ole ilmassa kylmänä vuodenaikana, mistä johtuen jatkuvan kasvatuksen kuusikot pitäisi hakata marras-huhtikuussa. Se on kuitenkin yhä hankalampaa lyhentyvien talvien takia ja se myös lisää puunkorjuun kausivaihtelua.
Entä vaikuttaako poimintahakkuu teollisuuden käyttöön hankitun puun määrää, jos siihen siirrytään laajamittaisesti. Se riippuu siitä, ketkä sen ottavat käyttöön. Jos he eivät ole aiemmin myyneet puuta, hankitun puun määrä kasvaa, mutta jos ovat, se saattaa vähentyä.
Myös marjoista yksi kärsii ja toinen hyötyy
Turvemailla jatkuva kasvatus saattaa olla ratkaisu moneen ongelmaan. Suurin syy on se, että menetelmä pitää pohjaveden pinnan vakiotasolla. kun taas avohakkuumetsätaloudessa pinta vaihtelee, mikä johtaa turpeen lahoamiseen, kasvihuonekaasujen päästöihin ja vesistön suurempaan ravinnekuormitukseen.
Toisaalta uusien taimien syntyminen saattaa turvemailla edellyttää maanmuokkausta, mikä vähentää kannattavuutta. Turvemaiden osalta tutkimustietoa kuitenkin tarvittaisiin enemmän.
Marjoista jatkuva kasvatus on tutkimuksen mukaan parempi mustikalle, mutta huonompi puolukalle ja sienille.
Myös päätehakkuiden maisemavaikutukset koetaan usein kielteisinä. Hakkuutapoja on kuitenkin vertailtu virkistysarvojen kannalta kovin vähän.
Aiemmin forest.fi:ssä: Eri-ikäismetsästä saadun kuusen laatu vaihtelee huomattavasti