Näkökulma | Ahti Fagerblom: Joulun jälkeen kova paketti biotaloudelle?

Orastava biotalousinnostus Euroopan unionissa tuntuu mukavalta, mutta samaan aikaan vatsanpohjassa velloo. Tynnyri voi olla täynnä toiveita, mutta kumiseeko se pian tyhjänä?

Euroopan unioni on kolme kertaa linjannut biotaloutensa suuntaa. Ensimmäinen EU:n biotalousstrategia valettiin vuonna 2012, sitä viilattiin vuonna 2018, ja vuosi sitten komissio hitsasi uuden kehikon kilpailukykyiselle ja kestävälle biotaloudelle.

Metsäsektorilla strategiaan on suhtauduttu toiveikkaasti, ja siihen on syytä nytkin. Pelkkä biotalousstrategian olemassaolo ja toiveikkuus eivät kuitenkaan takaa, että nyt EU vihdoin tunnistaa paremmin kestävän metsätalouden ja metsäteollisuuden merkityksen Euroopan ilmastotyölle, kilpailukyvylle ja omavaraisuudelle tai huoltovarmuudelle tai resilienssille tai strategiselle autonomialle tai muille vastaaville asioille, joiden tärkeys on tiedetty aiempienkin biotalousstrategioiden aikoina.

Uusimmassa strategiassa on hyvät lähtökohdat. Komissio haluaa kasvattaa biopohjaisten materiaalien markkinoita, turvata kestävän biomassan saatavuuden sekä vauhdittaa investointeja ja innovaatioiden kaupallistamista. Tavoitteena on, että kestäviä biopohjaisia materiaaleja hyödynnetään EU:ssa laajasti vuonna 2040. Voisi luulla, että biotalouden joulu on kirkossa kuulutettu. Ei ole.

Ei siksi, etteikö jo aiemmin olisi ymmärretty, että yhteiskuntien näkökulmasta biotalous on ennen kaikkea keino siirtyä fossiilitaloudesta kohti kestävämpää kehitystä tai fossiilihiilestä kohti biogeenisen hiilen kiertoa, kuten hifistelevämmin sanotaan.

Jos kaikki tämä on sanottu, kirjoitettu ja toistettu moneen kertaan aiemmin, niin mistä kumpuaa tunne, että oikein mitään ei tapahdu? Tulee mieleen muinainen suomiräppi, jossa hoettiin, kuinka kohta tulee niin kovaa shittiä, että pöntöt halkee. Biotaloudelta on pönttö halkaisematta, vaikka strategioista ja julistuksista ei koskaan ole ollut pulaa. On vain tahtonut käydä niin, että direktiivit ja asetukset ovat aina jyränneet kaiken sen, mitä biotaloudella on annettavana.

Biotalousstrategioiden jälkeen tapahtuu tyypillisesti jotain seuraavaa. EU päivittää uusiutuvan energian direktiiviä, minkä sivutuotteena säädetään kriteerit kestävälle puunkäytölle, mutta ilmaan jää roikkumaan miltei lupaus, että pelisäännöt ovat jatkuvassa liikkeessä.

Mikä puunkäyttö on hyväksyttyä viiden vuoden päästä? Erkkikään ei tiedä. Lisäksi muutetaan kenties sitä kenties kaikkein kauneinta maailmassa eli metsänieluja koskevaa LULUCF-asetusta, jonka lähtötiedot ovat huterat, mutta tulevaisuuden tavoite kerrotaan desimalin tarkkuudella. Sen tyypillisesti ylimitoitettu tavoite leimaa metsätalouden ongelmaksi. Samoin päästökauppajärjestelmä on paljastunut biomassa-allergikoksi.

Lainsäädäntökoneiston rattaissa metsäbiotalous jauhautuu helposti sahanpuruksi. Tehtävä ei ole helppo, mutta suomalaisten neuvottelijoiden ja muiden biotalouden ystävien pitäisi pitkin seuraavaa vuotta tivata EU-päättäjiltä, miten EU:n lainsäädäntöhankkeet edistävät biotaloutta. Miten esimerkiksi LULUCF, kestävyyskriteerit, päästökauppa, Biotech Act II ja Public Procurement Act voidaan virittää siten, että pönttö todellakin halkeaa?