Uhanalaisten lajien suojelu tarvitsee täsmätyökaluja – apu löytyy Punaisesta kirjasta
Puolet metsäuhanalaisista elää viidellä prosentilla metsäpinta-alasta. Uusi analyysi Punaisesta kirjasta osoittaa, mihin metsätyyppeihin suojelu kannattaisi erityisesti kohdistaa.
Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n kriteerien mukaan tehty Punainen kirja tunnetaan parhaiten uhanalaisten lajien luettelona, mutta ennen kaikkea se on tärkeä työkalu luonnon monimuotoisuuden suojelun suunnittelussa.
Suomen Punaista kirjaa tutkineen Petri Heinosen mukaan julkaisun sisältämän tiedon avulla luonnonsuojelutoimet voitaisiin kohdistaa paremmin. Pitkään metsäalan ympäristöasiantuntijana työskennelleen Heinosen analyysi Suomen Punaisesta kirjasta julkaistiin tänään Metsämiesten Säätiön tuella.
Viimeisin suomalaisarvio eliölajien uhanalaisuudesta on vuodelta 2019. Ympäristöministeriö on teettänyt arviota vuodesta 1985 alkaen, ja työ edustaa todennäköisesti laajinta ja pitkäaikaisinta uhanalaisarviointia maailmassa.
Heinosen mukaan Punaisen kirjan viestejä ei kuitenkaan kuunnella tarpeeksi suojelun suunnittelussa eikä varsinkaan julkisessa keskustelussa. Hyvä esimerkki hänen mukaansa on suojelun kohdentaminen. Heinosen mukaan Suomessa on eniten suojelukohteita kangasmetsissä, ja niihin useimmiten esitetään myös uusia suojelukohteita.
”Kuitenkin uhanalaisongelma on paljon suurempi kallioilla, tunturipaljakoilla ja maatalouden perinneympäristöissä. Metsissä se on suurin lehdoissa ja harjuilla, missä elää puolet metsien uhanalaisista lajeista, vaikka niiden pinta-ala metsistä on vain viitisen prosenttia”, Heinonen sanoo.
Lehtojen ja harjujen suojelu vaatii luonnonhoitoa
Lehtojen osuus metsien uhanalaisista lajeista on yli 40 prosenttia, vaikka niiden osuus metsäpinta-alasta on vain parisen prosenttia. Myös harjujen ja metsien paahdeympäristöjen osuus uhanalaisista on suuri, vaikka alueet ovat pieniä.
Siksi lehtojen, harjumetsien ja myös maatalouden perinneympäristöjen uhanalaisiin kannattaisi Heinosen mukaan kiinnittää enemmän huomiota mutta ei pelkästään perustamalla suojelualueita.
”Niillä elävien lajien elinvoima vaatii aktiivisia toimia. Jos lehdon jättää silleen, se kuusettuu ja lehtolajit kärsivät. Harjulajit tarvitsevat metsäpaloja, mikä vähentää varjostusta ja herättää maaperän siemenpankin. Saman saa aikaan maaperän voimakkaalla muokkauksella ja poistamalla varjostavia puita”, Heinonen sanoo.
Myös maatalouden perinneympäristöjen monimuotoisuutta voi pitää yllä vain hoitotoimin, muuten ne palautuvat hiljalleen metsäksi. Tunturipaljakoiden uhanalaiset ovat vaikein tapaus, sillä niiden suojelemiseksi ei voi tehdä oikein muuta kuin pysäyttää ilmaston lämpeneminen.
Metsäuhanalaisia on paljon, koska metsiä on paljon
Yleisesti ottaen Suomen luonnon uhanalaisongelmat pahenevat kaiken aikaa. Siitä puhutaan paljon, ja on Heinosen mukaan syytäkin puhua.
”Metsät kuitenkin otetaan keskustelussa aina esimerkiksi, vaikka metsissä uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista on vähentynyt siitä lähtien, kun näitä arvioita on tehty”, Heinonen sanoo.
Metsissä uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista on vähentynyt siitä lähtien, kun näitä arvioita on tehty.
Metsät kattavat kolme neljäsosaa Suomen maapinta-alasta. Metsälajien osuus Punaisessa kirjassa arvioiduista lajeista on 50 prosenttia, mutta metsien uhanalaisten osuus on pienempi, 38 prosenttia.
Verrattuna muiden elinympäristöjen uhanalaisten lajien määrään suhteessa niiden pinta-alaan metsien uhanalaistilanne osoittautuu parhaaksi. Metsissä on toki eniten uhanalaisia lajeja. Uhanalaistutkijoiden mukaan se selittyy sillä, että metsissä on yleensäkin eniten lajeja, koska metsiä on Suomessa paljon.
Uhanalaisuuden syyt eivät vastaa kehitystä metsissä
Punaisessa kirjassa on arvioitu myös lajien uhanalaisuuden syitä ja uhkatekijöitä. Heinosen mukaan ne eivät vastaa sitä, mitä Suomen metsissä tapahtuu esimerkiksi Valtakunnan metsien inventointien (VMI) mukaan.
Punaisen kirjan mukaan 40:ää prosenttia uhanalaisista uhkaa vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen ja 32:a prosenttia lahopuun väheneminen. VMI-tietojen mukaan vanhat metsät eivät kuitenkaan ole eteläisessä Suomessa vähentyneet, vaan metsien ikärakenne on vanhentunut ainakin sadan viime vuoden ajan. Pohjoisessa Suomessa vanhat metsät ovat vähentyneet sodanjälkeisenä aikana.
Näissä arvioissa eteläiseksi Suomeksi katsotaan suurin piirtein Oulujoen etelänpuoleinen osa Suomea.
Kookkaat puut sen sijaan eivät ole vähentyneet, vaan niiden määrä on moninkertaistunut 1920-luvulta alkaen. Vanhojen puiden määrä on pysynyt ennallaan 1970-luvun alusta alkaen.
Lahopuun määrä pysyi eteläisessä Suomessa pitkään suhteellisen vakiona, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen senkin hehtaarikohtainen määrä on yli kaksinkertaistunut. Pohjois-Suomessa lahopuun määrä toki väheni joitakin vuosia, mutta nyt kehitys on kääntynyt ja määrä on moninkertainen Etelä-Suomeen verrattuna.
Luonnonvarakeskuksen edeltäjä Metsäntutkimuslaitos arvioi polttopuuksi kelpaavan kuolleen puun määrää jo 1930-luvulla. Määrä väheni 1970–80-luvuille asti, minkä jälkeen se kääntyi nousuun niin, että eteläisessä Suomessa taso on nyt kaksinkertainen 1930-lukuun verrattuna ja Pohjois-Suomessa hiukan 1930-lukua alempi – mutta korkeampi kuin etelässä.
Uhanalaisuuden syyksi mainitaan usein myös lehtipuiden väheneminen, vaikka niidenkin määrä on päinvastoin lisääntynyt.
Tulevissa uhanalaisarvioissa pitäisi Heinosen mukaan selvittää, mitkä tekijät ovat eteläisessä Suomessa ylläpitäneet lajistoa yli sen ajan, jolloin lahopuun, suurten puiden ja lehtipuiden määrä oli niukempi kuin nyt.
Avohakkuupinta-ala ei ole kasvanut 50 vuoteen
Punaisessa kirjassa ei Heinosen mukaan ole kuvattu tarkemmin sitä, miten uhanalaisuuden syitä ja uhkatekijöitä on arvioitu. Lisäksi osa niistä on Heinosen mukaan kuvattu niin yleistäen, ettei sen perusteella voi päätellä, miten lajistoa voisi elvyttää.
Syyt ja uhkatekijät ovat säilyneet samana vuodesta 1985 lähtien. Heinosen mielestä niitä pitäisi arvioida uudelleen.
Julkisessa keskustelussa moititaan usein kasvaneita hakkuita uhanalaisuuden syyksi. Hakkuut ovatkin kasvaneet, jos niitä mitataan hakatun puun määrällä. Luonnon monimuotoisuuden kannalta hakkuupinta-alojen kehitys on kuitenkin merkittävämpää.
”Hakkuupinta-alat vaihtelevat vuosittain, mutta etenkään päätehakkuiden, joita pidetään luonnon monimuotoisuudelle vahingollisimpina, pinta-alassa ei ole ollut trendinomaista muutosta ainakaan 50 vuoteen”, Heinonen sanoo.
Ristiriita selittyy sillä, että Suomen metsien puumäärä on kasvanut tuona aikana lähes 70 prosenttia.
”Erityisesti juuri päätehakkuussa keskimääräinen kertymä hehtaaria kohti on kasvanut samassa suhteessa”, Heinonen sanoo.
Uskottavuus vaatii ymmärrettäviä vastauksia
Heinonen kuvaa erityisen suureksi sitä ristiriitaa, mikä vallitsee lajien ja luontotyyppien uhanalaisarvion välillä.
”Luontotyyppien uhanalaisarvion mukaan liki 90 prosenttia kangasmetsien luontotyypeistä on uhanalaisia, mutta ensisijaisesti kangasmetsissä elävistä lajeista uhanalaisia on vain kuusi prosenttia”, Heinonen sanoo.
Luontotyypin uhanalaisuus tarkoittaa, että se on vaarassa kadota.
”Miten pitäisi ymmärtää se, että kangasmetsien luontotyypeistä melkein kaikki ovat vaarassa kadota, mutta niillä elävistä lajeista vain joka kahdeskymmenes”, Heinonen kysyy.
Heinosen mukaan Suomen Punainen kirja ja sen eteen tehty valtava työ on sinälläänkin arvokasta, mutta kirja on tärkeä myös siksi, että ratkaiseva osa suomalaisten elämästä on riippuvainen luonnon ja metsien hyvinvoinnista.
”Ristiriita Punaisen kirjan ja todellisen kehityksen välillä kasvaa kaiken aikaa. Jotta arvostus ja sen perustana oleva uskottavuus säilyisivät, Punaisen kirjan herättämiin kysymyksiin tarvitaan ymmärrettävät vastaukset”, Heinonen sanoo.
”Lisäksi tarvitaan tutkijoiden arvio siitä, minne rajalliset suojeluresurssit ja -toimet tulisi ensisijaisesti kohdistaa, jotta saavutettava hyöty olisi mahdollisimman suuri ja kustannukset mahdollisimman pienet”, Heinonen sanoo.
