Mitä tarkoittaa talousmetsien luonnonhoito ja miten luontoa niissä hoidetaan?

2.12.2020 / Q&A

Talousmetsät ovat metsiä, joiden ensisijainen tarkoitus on puun tuotanto. Tuotanto tarkoittaa puiden kasvattamista, hakkuuta ja uuden taimikon perustamista hakatun metsän tilalle. Nämä toimet saattavat olla haitallisia metsäluonnolle. Luonnonhoidon tavoitteena on tehdä tämä haitta mahdollisimman pieneksi.

Luonnonhoidon tavoitteena on tehdä talousmetsistä parempi paikka esimerkiksi uhanalaisille lajeille. Yksi luonnonhoidon tapa on suunnitella metsänhoitotoimet niin, että alueella mahdollisesti olevan uhanalaisten lajien esiintymät turvataan mahdollisimman hyvin.

Esimerkiksi lahopuulla elävät lajit eivät välttämättä kärsi hakkuusta lainkaan, jos se toteutetaan oikein – saattavatpa jopa hyötyä, jos hakkuun yhteydessä metsään syntyy lisää lahopuuta.

Jos suunnitellulta hakkuualueelta siis löytyy uhanalaisia lajeja, se on lähtökohtaisesti hyvä uutinen ja osoittaa, että luonnonhoidossa on onnistuttu. Jos esiintymä kuitenkin kärsii hakkuusta, se ei ole onnistunut täysin.

Konkreettiset toimet ovat tärkeimpiä

Talousmetsien luonnonhoidosta on olemassa lukuisia erilaisia ohjeistoja. Tärkeimpiä ovat kuitenkin konkreettiset, metsässä tehtävät toimet, kuten säästöpuiden ja tekopökkelöiden jättäminen pystyyn hakkuun yhteydessä tai metsälain määrittelemien erityisen tärkeiden elinympäristöjen, kuten pienvesistöjen suojavyöhykkeiden turvaaminen ja esimerkiksi riistatiheikköjen jättäminen käsittelemättä. Luonnonhoitotoimet ovat tehokkaita, koska niitä tehdään kaikkialla Suomen talousmetsissä, joita on Suomen metsistä vajaa 90 prosenttia.

Ehkä merkittävin luonnonhoidon työkalu on metsäsertifiointi. Alun perin metsäsertifioinnin tarkoitus oli osoittaa, että puutuotteeseen käytetty puu tulee kestävästi hoidetusta metsästä. Tämä on voimassa edelleen.

Sertifioinnissa määritellään, millaista hyväksyttävän metsänhoidon tulee olla. Sertifioinnin vaatima taso on korkeampi kuin se, mitä laki vaatii. Sen toteutumista myös valvotaan tarkemmin kuin metsälakia.

Metsäsertifiointiin liittyminen on metsänomistajalle vapaaehtoista, mutta jos metsänomistaja liittyy siihen mukaan, sen sääntöjä on noudatettava. Koska Suomen talousmetsistä noin 90 prosenttia on liitetty sertifiointiin, se näistä syistä myös käytännössä määrää Suomen metsänhoidon tason.

Suomessa on käytössä kaksi metsäsertifioinnin järjestelmää, PEFC ja FSC. Niistä PEFCin mukaan on sertifioitu noin 90 prosenttia talousmetsistä, FSC:n mukaan noin kymmenen prosenttia. Lähes kaikki FSC-hehtaarit on sertifioitu myös PEFCin mukaan.

Ohjeistoja on lukemattomia

Metsäsertifioinnin ohella merkittävä metsäluonnon hoidon ohjeisto on Tapion Hyvän metsänhoidon suositukset. Niidenkin noudattaminen vaatii metsänhoidolta enemmän kuin metsälaki, mutta kuten nimi sanoo, ne ovat vapaaehtoisia suosituksia.

Lisäksi lukuisat tahot – Metsähallitus, metsäyhtiöt, MTK, WWF – ovat laatineet omia metsänhoidon suosituksiaan. Kaikkien näiden ohjeiden noudattaminen on metsänomistajille vapaaehtoista. Ne kertovat, mitä ohjeet laatinut taho pitää hyvänä metsänhoitona.

Myös Kestävän metsänhoidon rahoituslaki säätää velvoitteita metsänomistajille, mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, että metsänomistaja saa rahoituslain mukaista rahoitusta metsätoimilleen. Puuntuotannon tukemiseen tarkoitetulla rahoituslailla ei kuitenkaan pääsäännön mukaan rahoiteta luonnonhoidon toimia.

Säästöpuilla luodaan lahopuuta

Luonnonhoidon menetelmistä ehkä tehokkain on metsäsertifioinnin vaatima säästöpuiden jättäminen avohakkuun yhteydessä. Säästöpuiden määrä on noussut koko ajan vuodesta 1997, kun sertifiointi aloitettiin Suomessa. Silloin PEFC-metsäsertifioinnissa piti jättää 5–10 puuta jokaista päätehakattua hehtaaria kohti, nyt vähintään kymmenen. FSC:ssä vaadittava säästöpuiden määrä on myös vähintään kymmenen kappaletta hehtaaria kohti.

Säästöpuiden idea on, että niitä ei viedä koskaan pois metsästä. Aikanaan ne kuolevat ja kaatuvat ja muuttuvat lahopuuksi ja elinympäristöksi lahopuusta riippuvaisille lajeille. Lähes puolet metsien uhanalaisista lajeista on riippuvaisia eriasteisesti lahonneesta puusta.

Sertifioinnin vaatimukset uudistetaan joka viides vuosi ja kumpaakin järjestelmää uudistetaan parhaillaan. Ainakin PEFCiin on tulossa muutoksia vaadittavien säästöpuiden määrän ja laadun osalta.

Säästöpuiden jättäminen on menetelmänä kehittynyt muutenkin. Nykyään koko hakkuualueen säästöpuut voidaan jättää samaan ryhmään ja metsiin saadaan näin isompia ”monimuotoisuussaarekkeita”.

Yksi Suomen metsien suuri puute monimuotoisuuden suhteen on palaneen puun vähyys, mikä johtuu siitä, että metsäpalot sammutetaan tehokkaasti. Ongelmaa korjataan polttamalla metsää, esimerkiksi säästöpuuryhmiä rajatusti ja tarkoituksella, jolloin palaneesta puusta riippuvaiset lajit löytävät uusia asuinpaikkoja.

Ympäristöviranomaisten teettämistä uhanalaisarvioista tiedämme, että metsälajien uhanalaisuus on pysynyt pitkään ennallaan. Aluksi tätä saattoi seurata katsomalla uhanalaisten lajien osuutta tutkittujen lajien määrään, mutta myöhemmin tutkijat ovat laskeneet seurannalle erityisen uhanalaisindeksin.

Kun vuoden 2010 uhanalaisarviota julkistettiin, sen tekijöiltä kysyttiin, mikä on suurin yksittäinen syy sille, että uhanalaisten metsälajien osuus tutkituista lajeista ei ole kasvanut. Heidän vastauksensa oli säästöpuut, joita metsänomistajan nykyään jättävät kaatamatta 20–30 miljoonan euron edestä joka vuosi.

Lahopuuta tehdään myös tekopökkelöillä

Aivan viime vuosina metsiin on alettu jättää säästöpuita myös harvennushakkuun yhteydessä. Nämä niin sanotut tekopökkelöt katkaistaan 3–4 metrin korkeudelta ja jätetään metsään lahoamaan.

Myös tekopökkelöiden tekeminen on metsänomistajalle vapaaehtoista. Niiden määrästä ei ole tilastoitua tietoa, mutta esimerkiksi Metsä Group suosittelee niiden tekoa metsänomistajalle ja yhtiö tekeekin niitä jo noin 500 000 kappaletta joka vuosi. Metsähallitus taas tekee valtion talousmetsissä normaalina metsätyönä 100 000 tekopökkelöä vuodessa.

Tekopökkelöiden avulla metsiin pyritään luomaan niin sanottu lahopuujatkumo. Tällä tarkoitetaan, että metsissä on kaiken aikaa riittävästi kaikenasteista lahopuuta, mikä turvaa lahopuulajien selviämisen parhaiten.

Tekopökkelöiden merkitys on suuri. Tiedetään, että useiden kovakuoriaislajien ja -yksilöiden, myös uhanalaisten, määrä suorastaan räjähtää säästetyillä lahopuilla avohakkuun jälkeen. Kasvu on selvästi suurempi kuin esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen poimintahakkuun jälkeen. Lajimäärä saattaa kasvaa heti avohakkuun jälkeen jopa 50 prosenttia ja olla vielä kolmen vuoden kuluttua 25–35 prosenttia korkeampi kuin ennen hakkuuta.

Erityisesti harvinaiset lajit runsastuvat, jos hakkuun yhteydessä tehdään myös tekopökkelöitä. Kovakuoriaisten lisäksi myös muiden lahopuusta riippuvaisten lajien määrä kasvoi.

Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen tutkijan Juha Siitosen mukaan tekopökkelöt ovat monelle lajille kuin pelastusrengas, joiden turvin ne voivat selvitä hakkuun jälkeen niin kauan, että metsä on enemmän tai vähemmän palannut ennalleen.

Metsänhoidon tavoitteena on monipuulajinen sekametsä

Suomen metsätalouden tavoitteena on jo pitkään ollut monipuulajisten sekametsien luominen, koska se on hyvä tavoite niin metsäluonnon hoidon kuin metsätaloudenkin kannalta. Luonnonhoidon ohjeilla pyritään tehostamaan tätä pyrkimystä.

Tässä suhteessa on myös onnistuttu: ainakin Ruotsiin verrattuna Suomessa esimerkiksi lehtipuiden osuus on suuri, jopa 20 prosenttia. Tämä on helppo havaita metsämaisemassa esimerkiksi ruskan aikaan, kun lehtipuut erottuvat väreiltään.

Metsälain kymmenes pykälä määrittelee niin sanotut erityisen tärkeät elinympäristöt, joiden säilyminen on turvattava hakkuiden yhteydessä. Niiden merkitys on suuri, sillä noin 40 prosenttia metsien uhanalaisista lajeista pystyy selviämään erityisen tärkeillä elinympäristöillä.

Erityisen tärkeät elinympäristöt erottuvat selvästi ympäristöstään ja ovat pienialaisia. Ne ovat myös useimmiten metsätaloudellisesti vähämerkityksellisiä eikä niiden säilyttämisestä makseta metsänomistajalle korvausta, ellei menetys ole riittävän suuri.

Tällaisia elinympäristöjä ovat esimerkiksi pienvesistöjen, kuten lähteiden ja purojen välittömät lähiympäristöt, vesitaloudeltaan luonnontilaiset suot, rehevät lehto- ja ruohokorvet, vähintään kymmenen metriä korkeat jyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät ja hietikot, kalliot, kivikot sekä harvapuustoiset louhikot.

Puiden kaatamista ei ole kokonaan kielletty erityisen tärkeillä elinympäristöillä. Esimerkiksi pienvesistöjen lähistöllä voi tehdä varovaisia poimintahakkuita, kunhan kohteen ominaispiirteitä tai veden juoksua ei muuteta eikä veteen päästetä ravinteita, esimerkiksi oksia. Joskus puiden kaato voi jopa turvata ominaispiirteiden säilymistä, kuten vaikkapa kuusten poisto kuusettumassa olevalta lehtoalueelta.

Metsänomistajan on myös mahdollista saada monimuotoisuuden Metso-toimintaohjelman mukaista korvausta erityisiin luonnonhoitotöihin omassa metsässään. Tukea anotaan metsäkeskuksesta kutakin luonnonhoitotyötä kohti erikseen ja jos tuen ehdot täyttyvät, metsäkeskus tekee töistä ja rahoituksesta metsänomistajan kanssa erillisen sopimuksen.

Metsäkeskus seuraa yksityismetsien osalta talousmetsien luonnonhoidon tuloksia luontolaadun arvioissaan.

Artikkelia varten on haastateltu metsänhoidon johtava asiantuntija Markku Remestä Suomen metsäkeskuksesta.

Kirjoita kommentti