Jääkauden jälkeen sulava mannerjää teki Pohjoismaista monella tavalla otollisen nykyaikaiselle metsätaloudelle ja -teollisuudelle. Lisäksi tarvittiin kauaskantoisia päätöksiä.
Pohjoismaiden kallioperä on ikivanha, valtaosin 1800–2600 miljoonan vuoden ikäinen. Elollisen luonnon historia sen sijaan on Pohjolassa hyvin lyhyt.
Vielä 20 000 vuotta sitten kilometrejä paksu mannerjää peitti koko Suomen. Kun jää suli 13 000–10 000 vuotta sitten, elämä palasi Suomeen idästä ja kaakosta, missä koko jääkauden ajan oli ollut jäätöntä.
Kilometrien paksuinen mannerjää painoi kallioperän kuopalle. Kun jää suli, maankuori alkoi nousta. Kohoaminen jatkuu yhä.
1. Vetäytyvä jääpeite loi sulaessaan maaperän
Valtaosa Etelä-Suomesta jäi sulamisvaiheessa veden, joko muinaisen Itämeren tai järvien alle. Silloisen Itämeren rantavallit, -kivikot ja -tasanteet näkyvät nykyään Lapin lounaisosan vaaroilla 200 metrin korkeudella merenpinnasta ja kaakossa Salpausselän rinteillä noin sadan metrin korkeudella.
Jääkausi – liikkuva mannerjää, sulamisvaiheeseen liittyvät tapahtumat ja maankohoaminen – on vaikuttanut paljon sekä maisemaan että metsätalouden edellytyksiin.
Mannerjää kulutti kallioperää ja sekoitti eri kivilajeista syntyneen murskan tasalaatuiseksi moreeniksi. Jäätikön alla ja halkeamissa kulkevat joet kasasivat hiekkaa ja soraa harjuiksi.
Sinne, missä jäätikköjoki purkautui järveen tai mereen, syntyi laaja suisto hiekasta. Jokien tuoma hienoin aines – savi ja hiesu – laskeutui järvien ja meren pohjaan.
2. Perääntyvä mannerjää tasasi maan ja loi reittivesistöt
Liikkuva mannerjäätikkö tasasi maiseman ja synnytti samalla jokien ja matalien järvien muodostamat reittivesistöt.
Jään alta paljastuneella maalla oli aluksi aukkoinen kasvipeite, jossa oli sekä tundran että aron piirteitä. Avomaavaihe jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä ilmasto oli lämmin ja puut levittäytyivät nopeasti sulavan jäätikön perässä.
Lämpimässä ilmastossa jalot lehtipuut, pähkinäpensas ja tervaleppä levittäytyivät paljon nykyistä pitemmälle sisämaahan. Mänty kasvoi kuivimmilla mailla jalopuiden seurassa, mutta kuusta oli vähän.
Kun ilmasto viileni noin 6000 vuotta sitten, soistuminen kiihtyi ja kuusi yleistyi. Ahvenanmaalle kuusi ehti vasta ajanlaskun alun tienoilla.
Kuusettuminen ja soistuminen veivät tilaa jalopuilta, mutta aivan yhtä merkittävä syy niiden vähentymisessä on ollut ihminen.
Nykyisin harjut ja muinaiset jokisuistot ovat mäntykankaita. Tuoreilla moreenimailla viihtyy kuusi. Veden alla kerrostuneet savi- ja hiesumaat ovat maan noustessa joko soistuneet, raivattu pelloiksi tai ovat lehtoja.
3. Jääkausi vähensi puulajien määrää
Jääkaudet, joita viime kahden miljoonan vuoden aikana on ollut useita, tappoivat Euroopasta lukuisia puulajeja sukupuuttoon, muun muassa magnoliat, punapuut, hemlokit ja tuijat. Tämän lajikarsinnan vuoksi Suomessa on vain vähän puulajeja.
Kun maasto on loivapiirteistä, maaperä tasalaatuinen ja puulajeja vähän, suunnitelmallisella ja taloudellisesti kannattavalla metsätaloudella on hyvät edellytykset.
Kuvitellaanpa metsänhoitoa ja puunkorjuuta metsäluonnon toisessa ääripäässä, Amazonin sademetsässä, jossa puulajeja voi olla hehtaarilla toista sataa. Ei ole sattumaa, että Suomesta ja Pohjoismaista on tullut metsätalouden suurvaltoja.
Suomessa puulajeja on noin 30. Niistä yleisiä lajeja on kymmenkunta.
Taloudellisesti merkittäviä ovat vain mänty, kuusi, rauduskoivu, hieskoivu ja haapa, mutta kaikki muutkin puut ovat arvokkaita luonnon monimuotoisuuden kannalta.
Monissa maissa, etenkin Suomea lauhemmilla seuduilla, puun tuotanto perustuu muualta tuotuihin puulajeihin. Suomessa metsätalous perustuu pelkästään kotimaisiin puulajeihin ja niin kauan kun näin on, valtaosa metsälajistosta on turvassa.
Ainoa vieras puulaji, jolla on Suomessa jonkinlaista metsätaloudellista merkitystä, on lehtikuusi. Sen luontainen levinneisyysalue ulottuu niin lähelle Suomea, että sen seuralaislajit ovat levittäytyneet tänne ilman sitäkin.
Ilmaston lämmetessä eteläsuomalaisia kuusikoita korvataan ehkä amerikkalaisella douglaskuusella. Se on ekologialtaan ja seuralaislajistoltaan suuresti kuusen kaltainen eikä senkään kohtuullinen viljely todennäköisesti aiheuttaisi ongelmia.
4. Metsistä on opittu pitämään huolta
Suomi on maapallon metsäisimpiä maita. Määritelmästä riippuen kaksi kolmasosaa tai jopa kolme neljäsosaa maa-alasta on metsää.
Myös metsien suojelutilanne on kansainvälisesti katsoen hyvä: eritasoisen suojelun piirissä on liki viidennes metsistä ja tiukasti suojeltujen, kaiken taloustoiminnan ulkopuolelle jätettyjen metsien osuus koko metsäalasta on yli kymmenesosa.
Kaikki Euroopan maat kattavan COST E4 -vertailun mukaan läntisen Euroopan tiukasti suojelluista metsistä yli puolet on Suomessa. Samaa todistaa Euroopan unionin State of Europe’s forests 2020 -selvitys.
Berliinin Humboldt-yliopistossa tehdyn selvityksen mukaan Suomen maa-alasta 2,9 prosenttia on luonnontilaisia metsiä. Se on enemmän kuin missään muussa läntisen Euroopan maassa.
Suomessa metsänhoidossa tavoitellaan luonnonmetsän rakennepiirteitä. Luontoarvot, kuten metsälaissa määritetyt tavallisesta poikkeavat kohteet, uhanalaisten lajien tunnetut esiintymät, lahopuut ja kolopuut säästetään.
Osoituksena siitä, että tilanne on yleisesti kuviteltua parempi, on sekin, että Suomen metsistä on viime vuosina löytynyt useita jo hävinneiksi kuviteltuja lajeja sekä tieteelle uusia lajeja.
Artikkeli on ote Seppo Vuokon kirjoittamasta kirjasta Viljellen ja varjellen – metsätalous ja monimuotoisuus. Tekstin on toimittanut Hannes Mäntyranta. Kirjan on julkaissut myös forest.fi-verkkolehteä tuottava Suomen Metsäyhdistys.
Yksi kommentti “4 hyvää syytä, miksi Pohjola on metsätalouden suurvalta – perustan loi jo jääkausi”
/ Erkki Törmäkangas
Hyvä!