Mikä on LULUCF?
LULUCF tarkoittaa Euroopan unionin politiikkaa maankäytön, maankäytön muutosten ja metsien ilmastovaikutusten suhteen.
Lyhenne LULUCF tulee englannin kielen sanoista land use, land use change and forest. Metsiä politiikka koskee metsien kasvun myötä syntyvien hiilinielujen, metsien hakkuiden myötä syntyvien hiilipäästöjen, metsätuotteisiin kertyvien hiilivarastojen sekä maankäytön muutosten osalta. Maankäytön muutoksilla tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että metsää kaavoitetaan ja kaadetaan talojen tai teiden rakentamiseksi tai peltoa muutetaan metsäksi.
Aiemmin kansainvälisessä ilmastopolitiikassa metsien hiilinieluksi katsottiin vain metsäpinta-alan kasvu. Nyt menossa olevassa LULUCF-prosessissa päätetään, miten otetaan huomioon myös olemassa olevien metsien puuston määrän seurauksena syntyvä hiilinielu eli hiilivaraston kasvu. Tämä on periaatteessa Suomelle edullista, sillä Suomi ei voi juurikaan kasvattaa metsäpinta-alaansa, koska metsiä on jo nyt kolme neljännestä maan pinta-alasta.
Suomen metsien hiilinielu onkin ollut suuri jo vuosikymmeniä ja sellaisena se myös pysyy, vaikka sen suuruus vaihteleekin vuodesta toiseen, koska hakkuumäärätkin vaihtelevat. Unionissa ei kuitenkaan haluta ottaa huomioon koko olemassa olevaa nielua. Perusteena on, että unionin ilmastopolitiikan täytyy kannustaa parempaan ja tässä yhteydessä sen katsotaan tarkoittavan hiilinielun kasvua siitä, mitä se on aiemmin ollut.
Suomelle tämä näkemys on hankala, koska pitkälle vietynä se voisi johtaa hakkuiden rajoittamiseen. Tämä johtuu siitä, että metsänhakkuu tarkoittaa metsien hiilinielun kasvattamiseen nähden päinvastaista toimenpidettä – siinähän metsistä poistuu puuta eli hiiltä. Käytännössä tällainen johtaisi moniin ongelmiin, jotka vaarantaisivat myös itse tavoitteen, hiilinielun kasvattamisen.
Suomen metsien puusto on kasvanut 1960-luvun 1500 miljoonasta kuutiometristä nykyiseen 2500 miljoonaan kuutiometriin suurelta osin hyvän metsänhoidon ansiosta. Vastaavalla tavalla on kasvanut metsien hiilivarasto. Varasto kasvaa edelleenkin, eikä kukaan tiedä, kuinka suureksi se voi näillä keinoin kasvaa.
Merkittävä osa tätä metsänhoitoa ovat hakkuut. Jos hakkuita rajoitetaan, metsien hiilinielu kasvaisi lyhytaikaisesti, mutta kääntyisi nopeasti laskuun, kun metsien uusiutumiskyky heikkenisi. Toimenpiteellä saataisiin Suomen hiilitase näyttämään hyvältä muutaman vuoden ajan, mutta sitten tilanne alkaisi heiketä nopeasti.
Samalla metsien rakenne muuttuisi ja esimerkiksi paloherkän pienpuun määrä metsissä lisääntyisi, mikä johtaisi kasvavaan metsäpaloriskiin – ja metsäpalon sattuessa hiilivarasto kokisi todellisen romahduksen.
Ilmasto taas ei hyötyisi hakkuurajoituksista mitään. Tutkimusten mukaan puutuotteiden globaali kysyntä aiheuttaisi sen, että jopa 80 prosenttia hakkuista siirtyisi muihin maihin, vieläpä sellaisiin, joissa metsätalouden tehokkuus on Suomea paljon huonompi. Se taas tarkoittaisi, että puuta pitäisi kaataa paljon enemmän, jotta tuotteita saataisiin sama määrä.
Suomen metsäteollisuuden hakkuurajoitukset veisivät todennäköisesti laskukierteeseen. Monikansallinen teollisuus katsoisi, että Suomi ei halua metsiään käytettävän. Investoinnit teollisuuteen todennäköisesti loppuisivat. Tällainen kehitys on havaittavissa esimerkiksi Kanadassa.
Ensimmäisenä menettäisimme metsäteollisuuden tuotekehittelyn, minkä seurauksena emme saisikaan uusia, fossiilisia raaka-aineita korvaavia puupohjaisia tuotteita, kuten Metsäbiotalouden tulevaisuuskuvastossa esiteltyjä. Myös investoinnit tuotantolaitteisiin loppuisivat, mikä ei näkyisi heti, mutta lopun päältä tehtaita alettaisiin sulkea sitä mukaa kuin niiden koneet ja laitteet vanhenevat, kuluvat ja hajoavat.
Tämän jälkeen lopullekaan puulle ei olisi kysyntää. Menettäisimme merkittävimmän vientialamme ja aivan turhaan: hakkuiden, teollisuuden ja hiilinielun laajuus ei globaalin kysynnän takia muuttuisi mitenkään, se vain siirtyisi muualle.
