Metsähallituksella on 12 tapaa hakata metsää – avohakkuu on niistä yksi

29.8.2019 / Artikkeli
Kannoista, niiden läpimitasta, koosta, määrästä ja puulajista voi usein päätellä, millainen hakkuu metsässä on tehty. Kuva: Shutterstock
Kannoista, niiden läpimitasta, koosta, määrästä ja puulajista voi usein päätellä, millainen hakkuu metsässä on tehty. Kuva: Shutterstock

Kun talousmetsää hoidetaan hyvin, hakkuutapa valitaan kasvupaikan, puuston iän mukaan ja metsänomistajan tarpeiden mukaan. Metsissä tehdään paljon muutakin kuin avohakkuuta ja jatkuvan kasvatuksen hakkuita.

Metsäkeskustelussa on useimmiten esillä vain kahdenlaisia hakkuita: avohakkuut ja jatkuvan kasvatuksen hakkuut. Jatkuvan kasvatuksen hakkuita sanotaan usein myös peitteisen metsänhoidon hakkuiksi tai eri-ikäisrakenteisen metsänhoidon hakkuiksi.

Nimitykset kiinnittävät huomion eri asioihin. Metsänhoidolliselta kannalta oikeampi nimitys on eri-ikäisrakenteisen metsänhoidon hakkuut, kun taas jatkuvapeitteisyydestä puhuminen viittaa enemmän siihen, miltä metsä näyttää tai miltä sen halutaan näyttävän.

Eri-ikäisrakenteisessa metsänkäsittelyssä ei ole selvää uudistamisvaihetta. Uusia puita ei istuteta tai kylvetä eikä maata muokata, kuten päätehakkuun jälkeen.

Metsähallituksen luokituksessa vain poimintahakkuu ja pienalakasvatus kuuluvat eri-ikäisrakenteiseen metsänhoitoon. Kuten nimikin sanoo, eri-ikäisrakenteisessa metsänhoitotavassa pyritään siihen, että metsässä on kaikenikäisiä puita.

Toisaalta myös tasaikäisrakenteisessa metsätaloudessa – tai jaksollisessa, avohakkuita käyttävässä metsätaloudessa – metsässä on useimmiten monen ikäisiä puita ja siihen myös pyritään. Myös nämä hakkuut voivat ylläpitää peitteistä metsää, esimerkkinä väljennyshakkuut ja ylispuuhakkuut.

Metsähallituksen käyttämät eri-ikäisrakenteisen metsien hakkuutavat.

Uusi metsälaki toi jatkuvan kasvatuksen

Jaksollisessa metsätaloudessa metsää hoidetaan kiertoaika kerrallaan. Kiertoaika päättyy päätehakkuuseen, minkä jälkeen metsä uudistetaan, eli hakkuualueelle perustetaan taimikko joko kylvämällä tai istuttamalla puut tai luontaisella uudistamisella.

Päätehakkuu voi olla avohakkuu, missä kaikki tai lähes kaikki metsän puut poistetaan, tai luontaisen uudistuksen hakkuu, missä metsään jätetään suurimpia puita siementämään seuraava puusukupolvi. Päätehakkuuta sanotaan myös uudistushakkuuksi.

Ennen vuonna 2014 hyväksyttyä metsälakia Suomessa harjoitettiin melkein pelkästään jaksollista metsänkasvatusta. Uuden lain myötä Metsähallitus on ottanut jatkuvan kasvatuksen käyttöön erityiskohteilla sekä sellaisilla kohteilla, joilla avohakkuun jälkeinen taimikon perustaminen olisi hankalaa tai kallista ja metsikön voidaan arvioida uudistuvan luontaisestikin.

Esimerkiksi retkeilyalueilla sillä voidaan välttää virkistyskäyttöä haittaava avohakkuu ja maanmuokkaus. Monimuotoisuuden erityisalueilla se saattaa turvata tietynlaista metsälajistoa ja kosteaa pienilmastoa. Sillä voidaan myös luoda ekologisia yhteyksiä ja turvata porotalouden ja riistanhoidon tarpeita.

Metsähallitus on myös perustamassa kolme yhteensä 5000 hehtaarin jatkuvan kasvatuksen mallialuetta Rautavaaralle, Suomussalmelle ja Savukoskelle. Kasvatustavan tuloksia seurataan ainakin 30 vuotta ja tuloksista raportoidaan viiden vuoden välein.

Metsätalouden tyylin pitäisi olla vapaa

Metsän kasvatustapoihin suhtaudutaan usein ideologisesti: yksi kannattaa jatkuvaa, toinen avohakkuuta. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston professori Timo Pukkala onkin peräänkuuluttanut vapaampaa ajattelua.

Metsätaloudessa on aina ajateltu, että hoitotoimet tulee valita kasvupaikan ominaisuuksien mukaan. Pukkalan mielestä tämän pitäisi koskea myös suhtautumista avohakkuisiin.

Pukkalan lanseeraamassa vapaan tyylin metsätaloudessa katsotaan vain kasvupaikan nykyhetkeä ja mietitään, mitä sille pitäisi tehdä, jotta metsänomistajan tulevaisuuden tarpeet täyttyisivät. Pukkalan mukaan vastaus on usein jatkuvan kasvatuksen hakkuu, mutta se voi olla myös jaksollisen metsänkasvatuksen harvennus- tai päätehakkuu.

Metsähallituksen käyttämät tasaikäisrakenteisten metsien hakkuutavat.

Metsähallituksen hakkuutavat

Poimintahakkuuta voidaan käyttää rehevissä, kuusta kasvavissa korvissa ja kivennäismailla, missä suurten puiden alla kasvaa hyväkuntoisia puita ja metsä on herkkä taimettumaan. Männiköissä poimintahakkuu toimii kuivahkoilla ja sitä karummilla kankailla, harjuilla ja turvemailla, missä on luontaisesti syntyneet erirakenteiset metsät.

Etelä-Suomessa saman metsikkökuvion voi käydä poimintahakkuulla läpi 10–20 vuoden välein, Pohjois-Suomessa 15–30 vuoden välein.

Pienalakasvatuksessa metsään tehdään pieniä, alle 0,3 hehtaarin eli puolen jalkapallokentän suuruisia aukkoja. Tarkoitus on, että aukot taimettuvat reunametsän puiden siemenistä. Puunkorjuun yhteydessä metsän pintaa voidaan tarkoituksella rikkoa taimettumisen lisäämiseksi.

Pienalakasvatuksen hakkuut saattavat olla hyvinkin erilaisia riippuen siitä, onko puusto kauttaaltaan saman ikäistä vai onko siinä eri-ikäisiä ryhmiä. Ne soveltuvat samankaltaisille kohteille kuin poimintahakkuutkin. Myös hakkuiden taajuus on samaa luokkaa.

Pienalakasvatuksella voidaan myös muuttaa tasaikäisrakenteinen metsä eri-ikäisrakenteiseksi.

Pienalakasvatuksen hakkuuala Metsähallituksen metsässä. Kuva: Lauri Karvonen
Pienalakasvatuksen hakkuuala Metsähallituksen metsässä. Kuva: Lauri Karvonen

Avohakkuussa kaikki tai lähes kaikki metsikön puut poistetaan. Avohakkuualoille jätetään kuitenkin säästöpuustoa metsänomistajan tahdon tai sertifiointijärjestelmien vaatimusten perusteella.

Esimerkiksi PEFC-metsäsertifiointi velvoittaa jättämään kymmenen säästöpuuta hehtaaria kohti. Näitä puita ei saa viedä metsästä pois vaan ne on jätettävä sinne kaatumaan ja lahoamaan, jotta metsiin saadaan luonnon monimuotoisuudelle tärkeää lahopuuta.

Metsänomistajan on lain mukaan perustettava avohakkuualalle taimikko säädetyssä ajassa joko istuttamalla tai kylvämällä puita tai luontaisella uudistamisella.

Siemenpuuhakkuu on päätehakkuu, jossa metsään jätetään laadukkaita tukkipuita siementämään seuraava puusukupolvi. Hakkuutapa sopii valossa viihtyville puille, kuten mänty ja rauduskoivu.

Menetelmä toimii vain hyvinä siemenvuosina. Niitä ei kuitenkaan aina ole ja Pohjois-Suomessa huonoja siemenvuosia saattaa olla useitakin peräkkäin. Huonot siemenvuodet haittaavat kaikkia luontaiseen uudistumiseen perustuvia metsänkasvatusmenetelmiä.

Männikön siemenpuuhakkuussa siemenpuita jätetään 50–100 kappaletta hehtaarille, rauduskoivulla riittää 10–20. Maaperä muokataan kevyesti hakkuun jälkeen, paitsi ohuthumuksisilla hiekkakankailla ja kalliometsissä, jotka uudistuvat hyvin ilmankin.

Toisinaan myös kaistalehakkuu mainitaan omana hakkuutapanaan. Siinä tehdään avohakkuu kapeille kaistaleille ja uuden metsän odotetaan syntyvän reunametsän puiden siemennyksestä.

Metsähallituksen siemenpuuhakkuun ala. Kuva: Lauri Karvonen
Metsähallituksen siemenpuuhakkuun ala. Kuva: Lauri Karvonen

Ylispuuhakkuulla tarkoitetaan suurimpien puiden poistamista. Yleensä ne ovat siemenpuuhakkuussa siementämään jätettyjä puita. Ylispuuhakkuun tavoitteena on vapauttaa alla olevat puut kasvamaan isommiksi.

Ylispuuhakkuu voi olla yksi vaihe kaksijaksoisessa metsän kasvatuksessa, jolla pidetään yllä peitteistä maisemaa. Se aloitetaan siemen- tai suojuspuuhakkuulla, missä suurimpia puita jätetään esimerkiksi 150 kappaletta hehtaaria kohti siementämään uudistusalaa.

Puiden annetaan seistä niin kauan, että taimikko kasvaa puolentoista metrin pituuteen. Sen jälkeen ylispuita voidaan poistaa kahdessakin vaiheessa.

Säästöpuuhakkuu siemenpuustolla tarkoittaa siemenpuuhakkuuta, jossa siemenpuiden lisäksi jätetään normaalia enemmän säästöpuita. Metsähallituksen ohjeiden mukaan niitä tulee säästöpuuhakkuussa jättää joko enemmän kuin 20 kuutiometriä hehtaaria kohti tai 15 prosenttia hakkuualueen pinta-alasta.

Kun siemenpuut poistetaan taimettumisen jälkeen, säästöpuusto jää uudistusalalle.

Suojuspuuhakkuu on kuusen luontaiseen uudistamiseen tähtäävä päätehakkuu. Siinä jätetään suurimpia puita suojaamaan alla olevaa kuusen taimikkoa liialta valolta, sillä kuusi viihtyy parhaiten varjossa.

Suojuspuita jätetään 100–300 kappaletta hehtaarille ja ne poistetaan myöhemmin.

Ennen suojuspuuhakkuuta voidaan tehdä väljennyshakkuu, jolla edistetään luontaista taimettumista ja vahvistetaan puuston tuulenkestävyyttä.

Ensiharvennus tehdään, kun päätehakkuun jälkeen perustettu taimikko on kasvanut 12–16 metriä korkeaksi metsäksi. Etelä-Suomessa ensiharvennus tehdään yleensä 25–30 vuotta taimikon perustamisen jälkeen, Pohjois-Suomessa 30–40 vuoden kuluttua.

Ensiharvennus tehdään ennen kuin puiden välinen kilpailu alkaa liiaksi kaventaa latvuksia. Jos ensiharvennus myöhästyy, puut alkavat riukuuntua, eli menettää oksiaan ja havupuut neulasiaan, jolloin kasvu heikkenee.

Ensiharvennus nopeuttaa jäljelle jäävän puuston kasvua ja järeytymistä tukkipuuksi. Ensiharvennuksesta kertyy myyntikelpoista sellupuuta 30–60 kuutiota hehtaaria kohti.

Metsähallituksen ensiharvennusala. Kuva: Lauri Karvonen
Metsähallituksen ensiharvennusala. Taustalla näkyvässä pinossa on ensiharvennukselta saatavaa pienpuuta. Kuva: Lauri Karvonen

Metsikön varttuessa ensiharvennuksen jälkeen siinä tehdään kiertoajan kuluessa muita harvennuksia 1–2 kertaa. Alaharvennuksella, yläharvennuksella tai laatuharvennuksella pyritään edelleen järeyttämään puustoa tukkikokoon ja samalla saadaan puun myyntituloja.

Alaharvennuksessa poistetaan pienimpiä puita, jotta suuremmille jäisi enemmän kasvutilaa. Yläharvennus tarkoittaa suurten puiden poistamista, minkä lisäksi pienemmistä puista voidaan poistaa huonolaatuisia tai varjoon jääviä puita. Hakkuussa tukkikokoa lähentelevät tai sen juuri saavuttaneet puut jätetään vielä 10–20 vuodeksi ”lihomaan”.

Laatuharvennus taas tarkoittaa metsikön valtapuuston alle jääneiden pienten, usein riukuuntuneiden sekä huonolaatuisten suurempienkin puiden poistamista.

Ensiharvennuksessa käytetään ala- tai laatuharvennusta. Varttuneen metsän harvennuksessa käytetään puolestaan laatu- tai yläharvennusta.

Väljennyshakkuu tehdään hakkuukypsään metsään. Hakkuukypsyydellä tarkoitetaan sitä, että suurimmat puut ovat saavuttaneet tukkipuun koon ja niiden kasvu alkaa hidastua. Metsään voitaisiin tehdä päätehakkuu, mutta jos sitä halutaan lykätä esimerkiksi talous-, maisema-, ympäristö- tai riistanhoitosyistä, vaihtoehtona on väljennyshakkuu.

Väljennyshakkuussa metsään jätetään esimerkiksi 200–500 puuta hehtaarille. Puuta hakataan mahdollisimman paljon mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hakkuu katsottaisiin päätehakkuuksi. Tavoitteena on myös mahdollisimman hyvä luontainen taimettuminen.

Hakkuu voidaan myös tehdä laikuittaisena, jotta saadaan aikaan tiheämpiä taimiryhmiä.

Pienalauudistaminen on muuten samanlaista kuin pienalakasvatus, mutta siinä hakkuuaukot ovat suurempia, 0,3–1 hehtaaria. Hakkuun jälkeen on perustettava uusi taimikko, ellei sen katsota syntyvän ympäröivän metsän puuston siemenistä.

Yhdellä kerralla hakataan yhteensä 20–25 prosenttia kohteen pinta-alasta. Uusi hakkuu voidaan tehdä samalla kohteella, kun aukkoihin on syntynyt 2–4 metriä pitkä taimikko. Aukkojen välialueita voidaan harventaa. Menetelmä sopii esimerkiksi virkistys- ja maisemametsiin. Pyrkimyksenä on saada aikaan mosaiikkimainen metsärakenne.

Säästöpuuhakkuu avohakkuuna jättää normaaliin avohakkuuseen verrattuna enemmän säästöpuita. Metsähallituksen ohjeiden mukaan niitä tulee säästöpuustohakkuussa jättää joko enemmän kuin 20 kuutiometriä hehtaaria kohti tai 15 prosenttia hakkuualueen pinta-alasta.

Kirjoitusta varten on haastateltu Metsähallituksen suunnittelupäällikkö Lauri Karvosta.

Metsähallituksen avohakkuuala. Kuva: Lauri Karvonen
Metsähallituksen avohakkuuala. Kuva: Lauri Karvonen

Lue lisää forest.fi-sivulta: Usko tai älä – kymmenen yllättävää faktaa konekorjuusta

Hannes Mäntyranta

Kirjoita kommentti