Suomen metsät ovat jatkuvassa muutoksessa – ei ole sattumaa, että Suomesta ja Pohjoismaista on tullut metsätalouden suurvaltoja

Luontomme historia selittää suurelta osalta sen, miksi Suomesta ja Pohjoismaista on tullut metsätalouden suurvaltoja.

Kallioperämme on ikivanha, valtaosin 1800–2600 miljoonan vuoden ikäinen. Elollisen luonnon historia sen sijaan on Pohjolassa hyvin lyhyt. Vielä 20 000 vuotta sitten kilometrejä paksu mannerjää peitti koko Suomen. Kun jää suli 13 000–10 000 vuotta sitten, elämä palasi Suomeen idästä ja kaakosta, missä koko jääkauden ajan oli ollut jäätöntä.

Kilometrien paksuinen mannerjää painoi kallioperän kuopalle. Kun jää suli, maankuori alkoi nousta ja kohoaminen jatkuu yhä. Valtao sa Etelä-Suomesta jäi sulamisvaiheessa veden, joko muinaisen Itäm eren tai järvien alle. Muinaisen Itämeren rantavallit, -kivikot ja -tasanteet näkyvät nykyään Lapin lounaisosan vaaroilla 200 metrin korkeudessa ja kaakossa Salpausselän rinteillä noin 100 metrin korkeudella.

Jääkausi – liikkuva mannerjää, sulamisvaiheeseen liittyvät tapahtumat ja maankohoaminen – on vaikuttanut paljon sekä maisemaan että metsätalouden edellytyksiin. Mannerjää kulutti kallio perää ja sekoitti eri kivilajeista syntyneen murskan tasalaatuiseksi moreeniksi, tai nykyisen geologisen kielenkäytön mukaan tilliksi. Jäätikön alla ja halkeamissa kulkevat joet kasasivat hiekkaa ja soraa harjuiksi. Sinne, missä jäätikköjoki purkautui järveen tai mereen, syntyi laaja suisto hiekasta. Jokien tuoma hienoin aines – savi ja hiesu – laskeutui järvien ja meren pohjaan.

Liikkuva mannerjäätikkö tasasi maiseman ja synnytti samalla jokien ja matalien järvien muodostamat reittivesistöt.

Jään alta paljastuneella maalla oli aluksi aukkoinen kasvipeite, jossa oli sekä tundran että aron piirteitä. Avomaavaihe jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä ilmasto oli lämmin ja puut levittäytyivät nopeasti sulavan jäätikön perässä. Lämpimässä ilmastossa jalot lehtipuut, pähkinäpensas ja tervaleppä levittäytyivät paljon nykyistä pitemmälle sisämaahan. Mänty kasvoi kuivimmilla mailla jalopuiden seurassa, mutta kuusta oli vähän.

Kun ilmasto viileni noin 6000 vuotta sitten, soistuminen kiihtyi ja kuusi yleistyi. Ahvenanmaalle kuusi ehti vasta ajanlaskun alun tienoilla. Tämän jälkeen suurimmat muutokset metsäluontoon ja maisemakuvaan ovatkin ihmisen aiheuttamia. Maanviljely alkoi vähäisenä ehkä jo 6000 vuotta sitten, mutta merkittävä maankäyttömuoto siitä tuli vasta kahden viime vuosituhannen aikana. Kuusettuminen ja soistuminen veivät tilaa jalopuilta, mutta aivan yhtä merkittävä syy niiden vähentymisessä on ollut ihminen.

Nykyisin harjut ja muinaiset jokisuistot ovat mäntykankaita. Tuoreilla moreenimailla viihtyy kuusi. Veteen kerrostuneet savi- ja hiesumaat ovat joko soistuneet, raivattu pelloiksi tai ovat lehtoja.

Runsaiden vesivarojen ansiosta puunjalostusteollisuus voitiin sijoittaa sinne missä puuvaratkin olivat ja puut voitiin vesiteitä pitkin uittaa tehtaille. Tasainen maasto on olennaisesti helpottanut myös tie- ja rataverkoston rakentamista.

Jääkausi on vaikuttanut metsätaloutemme edellytyksiin toisellakin tavalla. Jääkaudet, joita viime kahden miljoonan vuoden aikana on ollut useita, tappoivat Euroopasta lukuisia puulajeja sukupuuttoon, muun muassa magnoliat, punapuut, hemlokit ja tuijat. Tämän lajikarsinnan vuoksi meillä on vain vähän puulajeja.

Kun maasto on loivapiirteistä, maaperä tasalaatuinen ja puulajeja vähän, suunnitelmallisella ja taloudellisesti kannattavalla metsätaloudella on hyvät edellytykset. Kuvitellaanpa metsänhoitoa ja puunkorjuuta metsäluonnon toisessa ääripäässä, Amazonin sademetsässä, jossa puulajeja voi olla hehtaarilla toista sataa. Ei ole sattumaa, että Suomesta ja Pohjoismaista on tullut metsätalouden suurvaltoja.

Puulajeja Suomessa on noin 30. Niistä yleisiä lajeja on kymmenkunta. Taloudellisesti merkittäviä ovat vain mänty, kuusi, raudusk oivu, hieskoivu ja haapa, mutta kaikki muutkin puut ovat arvokkaita luonnon monimuotoisuuden kannalta.

Monissa maissa, etenkin Suomea lauhemmilla seuduilla, puun tuotanto perustuu muualta tuotuihin puulajeihin. Meillä metsätalous perustuu ainakin toistaiseksi kotimaisiin puulajeihin ja niin kauan kun näin on, valtaosa metsälajistosta on turvassa. Ainoa vieras puulaji, jolla on jonkinlaista metsätaloudellista merkitystä, on lehtikuusi. Sen luontainen levinneisyysalue ulottuu niin lähelle Suomea, että sen seuralaislajit ovat levittäytyneet tännekin.

Ilmaston lämmetessä eteläsuomalaisia kuusikoita korvataan ehkä amerikkalaisella douglas kuusella. Se on ekologialtaan ja seuralaislajistoltaan suuresti kuusen kaltainen eikä senkään kohtuullinen viljely todennäköisesti aiheuttaisi ongelmia.

Artikkeli on kirjasta Viljellen ja varjellen – metsätalous ja monimuotoisuus. Kirjan on julkaissut myös forest.fi:tä julkaiseva Suomen Metsäyhdistys. Hanketta on rahoittanut Metsämiesten Säätiö. Lahjoitukset ja säätiöfuusiot ovat tärkeä osa säätiön yleishyödyllisen toiminnan vaikuttavuutta. Lisätietoa www.mmsaatio.fi. Hanketta on rahoittanut myös Marjatta ja Eino Kollin Säätiö.