Millaista maailmaa kohti oikeastaan pyrimme, kun tavoittelemme kestävyyttä? Jos keskitymme vahtimaan ruohonjuuritason kehitystä, se käytännössä estää luovien ja innovatiivisten ratkaisujen löytämisen, kirjoittaa Lena Ek.
YK:n ympäristö- ja kehityskokous Rio de Janeirossa vuonna 1992 keskittyi nimensä mukaisesti ympäristöön. Se oli oikea valinta, sille ajalle.
Lainkaan väheksymättä kokouksen jälkeistä kehitystä, YK:n 17 kestävän kehityksen periaatetta (Sustainable Development Goals, SDG) valmistuivat kuitenkin vasta vuonna 2015. Pariisin ilmastosopimus samana vuonna korosti, että edes ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu ei voi onnistua ilman näiden periaatteiden noudattamista.
Tämä on uutta. Rion kokouksen jälkeen ympäristö laitettiin omaan siiloonsa ja unohdettiin, että se on osa laajempaa kokonaisuutta ja pitää tasapainottaa lukuisien muiden tavoitteiden kanssa. Toisin sanoen, ympäristötavoitteet on punnittava taloudellista, sosiaalista ja ympäristöllistä kestävyyttä vasten.
Askel on suuri. Vaikka se tuntuu luonnolliselta, se on uutta ajattelua ja johtamista.
Kerron esimerkin. Ruotsalaiset poliitikot hyväksyivät 1980-luvun loppupuolella lain, jonka mukaan sahoilta syntyvä hake piti käyttää puulevytehtailla. Siitä ei saanut tehdä esimerkiksi pellettejä, koska pellettien polttaminen ei ollut päättäjien mielestä yhtä ympäristöystävällistä kuin puulevyn teko.
Ongelma vain oli, että levynvalmistajat eivät kyenneet käyttämään kaikkea näin saatua haketta, minkä seurauksena se jäi lahoamaan.
Perimmäinen syy oli luottamuspula. Poliitikot ajattelivat, että yritykset tavoittelevat vain helpointa mahdollista tuottoa. Jos kuitenkin haluamme ratkaista ilmasto-ongelmat yhdessä, liike-elämään ja markkinoihin on voitava tarpeellisessa määrin luottaa.
Biotalouden kehitys on lisääntyvää sahaamista
Liike-elämä on liikkeessä, se ei ole salaisuus. Sellutehtaamme muuntuvat biojalostamoiksi. Ne eivät tuota vain sellua, vaan myös sähköä ja lämpöä itselleen ja muille. Lisäksi niistä saa laajan kirjon sivutuotteita käytettäväksi ja kehitettäväksi vaikkapa muovin ja fossiilisen energian korvaamiseen.
Jotkut kuitenkin väittävät, että aiomme polttaa metsämme. Tämä keskustelu on suorastaan absurdia.
Metsänomistajan ydinbisnestä ovat sahatukit. Ilman pitkäikäisissä tuotteissa käytettävää sahatavaraa metsänhoito on kannattamatonta.
Kehittääksemme biotaloutta meidän on siis lisättävä sahatukkien kysyntää. Kun teemme tämän, lisäämme myös uusiutuvien materiaalien ja tuotteiden tarjontaa – siis biopolttoaineiden, tekstiilien, pakkausten ja kemikaalien kysyntää.
Neljän hengen talon voi rakentaa 40 kuutiosta puuta. Kun talon tarvitsemat puut korjataan, kaikki puu käytetään, mutta kaikkea ei voi käyttää sen talon rakentamiseen.
Oksista ja latvuksista ei voi tehdä puulevyä ja sahauksesta jää aina pintapuuta haketettavaksi. Mitä näille sivutuotteille tehdään?
Kun talo rakennetaan, me esimerkiksi kykenemme tuottamaan samoista puista energiaa lämmittääksemme samaa taloa kaksi vuotta, tuottamaan sähköä talon tarpeisiin kolmeksi vuodeksi, tuottamaan paperia kymmeneksi vuodeksi talossa asuvan perheen käyttöön, tuottamaan tekstiilejä yhdelle hengelle 25 vuoden tarpeisiin ja lisäksi tuottamaan biopolttoaineita 1,7 megawattitunnin edestä.
Mutta tämä on mahdollista vain jos me voimme sahatukkien lisäksi tuottaa pieniläpimittaista kuitupuuta ja biomateriaaleja markkinoiden tarpeisiin.
Puurakentaminen tuottaa myös muut hyödyt
Miten siis kiihdytämme biotaloutta? Ensiksi, alamme rakentaa puusta. Rakentakaamme pieniä taloja, suuria taloja ja valtavia taloja. Ja sen jälkeen kaikki muut ilmastohyödyt lankeavat itsestään, markkinoiden kautta.
Tämä auttaa ymmärtämään, miksi ei ole järkevää panna vastakkain lyhyt- ja pitkäikäisiä puutuotteita. Ne eivät ole toistensa vaihtoehto vaan saman kokonaisuuden osia, kolikon kaksi puolta.
Jotkut kuitenkin ajattelevat, että puurakentamisen hyödyt ovat liian pienet. Tähän voi vastata kääntämällä kysymyksen toisin päin: mitä saavuttaisimme, jos käyttäisimme vain betonia.
Vastaus on yksinkertainen. Saisimme päästöjä.
Betonirakentamisen hiilidioksidipäästöt ovat kaksinkertaiset puurakentamiseen nähden. Ruotsalaisen betonisen asuinkerrostalon rakentaminen vaatii 232 kuorma-autollista rakennusmateriaaleja, puisen 47.
Miksi sitten betonista rakennetaan niin paljon, ja miksi niin vähän puusta? Yksi syy on hinta: puuelementti on tonnia kohti kymmenen prosenttia kalliimpi.
Tämän seurauksena esimerkiksi Ruotsissa 90 prosenttia rakentamisesta tehdään betonilla ja loput puulla. Mutta jos betoniteollisuus maksaisi tuottamiensa hiilidioksidipäästöjen sitomisen, materiaalien hinta olisi sama.
Paikalliset päättäjät voivat tehdä muutoksen
Tilanteen voi muuttaa monellakin keinolla. Jokaisen maan pitäisi etsiä itse omat ratkaisunsa. Puu kuitenkin on avainasemassa, jos haluamme rakentaa kestäviä kaupunkeja.
Södran pääkonttori on Växjössä. Siellä kunta päätti, että puolet uudisrakennuksista on tehtävä puurunkoisiksi. Se onnistui.
Paikalliset päättäjät voivat tehdä muutoksen. Ei tarvitse odotella hallitustason ohjelmia eikä valtion tukia.
Tällainen kiihdyttää teollisuuden investointeja. Södra tuottaa esivalmistettuja puisia rakentamismoduleja betonisten seinäelementtien tapaan. Me pystymme rakentamaan neljä puista elementtitaloa samassa ajassa kuin joku toinen tekee yhden betonisen.
Lisäksi puurakentaminen on terveellisempää ja turvallisempaa ja koska kuljetuksia tarvitaan vähemmän, kaupungin ilmanlaatu ja liikenneturvallisuus ovat parempia.
Velvollisuutemme on kääntää katseemme ongelmista ratkaisuihin. Eikä vain siksi, että nykyajan ympäristökeskustelu on omiaan vieraannuttamaan kenet hyvänsä itse asiasta, kun se kiertää myöhässäolemisen, tuomionpäivällä pelottelun ja talouden kuihtumisen kehää.
Ratkaisut, joilla ihmisten elämä tehdään merkittävästi vaikeammaksi, eivät yksinkertaisesti saa kansalaisten tukea. Tämä on YK:n kestävän kehityksen periaatteiden perusajatus.
Ne on suunniteltu yhteiskunnan kehittämiseksi – ei peruuttamista varten.
Forest Academy for EU Decision Makers
