Vapaaehtoiset hiilimarkkinat kehittyvät kovaa vauhtia – yhteistä sääntelyä on tehty kauan, mutta neuvottelut ovat yhä kesken

Hiilimarkkinat tarvitsevat niin kansainvälistä kuin kansallistakin sääntelyä, koska maksujen ja todellisen ilmastohyödyn yhteys on usein heikko. Toistaiseksi jokainen päästökorvauksena hankittava eurooppalainen hiilinielu lasketaan ainakin kahteen kertaan.

Microsoftin ja British Petroleumin päästöhyvityksiin varatuissa metsissä Washingtonissa ja Oregonissa Yhdysvalloissa oli metsäpalo viime kesänä, uutisoi Financial Times elokuun alussa. Artikkelin mukaan metsäpalot olivat niin laajoja, että ne uhkasivat koko hiilikompensaatiojärjestelmää.

Esimerkiksi BP on ostanut päästökompensaatioita Washingtonissa sijaitsevasta Colvillen intiaanireservaatista 100 miljoonalla dollarilla. Yhtiö on myös ryhtynyt pääosakkaaksi päästökompensaatioita välittävään yritykseen. Nyt ainakin osa yhtiön kompensaatiometsistä paloi.

Uutinen korostaa karulla tavalla sitä epävarmuutta, mikä liittyy Ilmastonmuutoksen torjumiseen päästökompensaatioiden avulla.

“Yhdysvalloissa niitä on käytetty paljon, niillä on kompensoitu päästövähennyksiä laajamittaisesti ja sitten huomattava osa kompensaatiometsistä on vielä palanut”, sanoo neuvotteleva virkamies Tatu Torniainen maa- ja metsätalousministeriöstä.

Torniaisen mukaan metsien hiilivarastojen pysyvyyteen liittyvät ongelmat eivät ne ole vieraita Suomessakaan.

”Metsäpalot eivät ole meillä olleet suuri ongelma, mutta meilläkin voi tulla myrskyn, hyönteisten tai sienten aiheuttamia tuhoja, jotka uhkaavat metsien hiilivarastoja”, sanoo Torniainen.

Hiilikorvaustoiminta Euroopassa vielä pientä

Hiilikorvaus, tai hiilikompensaatio, tarkoittaa sitä, että kasvihuonekaasujen päästäjä pyrkii torjumaan ilmastonmuutosta luomalla hiilinieluja. Yritykset pitävät tätä usein vaihtoehtona päästövähennyksille.

Hiilikorvausmarkkinoilla on monenlaisia toimijoita. Uusimpia ovat markkinapaikat, kuten BP:n haltuunsa hankkima Finite Carbon. Niiden tavoite on välittää nielujen tarjoajat ja niistä maksavat tahot yhteen.

Hiilikorvausten markkinoilla liikkuu monenlaista toimijaa eikä yhteisesti sovittuja sääntöjä ole. Keskustelu on kuitenkin vilkasta ja periaatteet ovat hahmottumassa.

Hiilikorvausten markkinoilla liikkuu monenlaista toimijaa eikä yhteisesti sovittuja sääntöjä ole.

Toistaiseksi hiilikorvaukset perustuvat enimmäkseen luontopohjaisiin ratkaisuihin, kuten maa- ja metsätalouden nieluihin. Mutta on muitakin: syyskuussa uutisoitiin, että puisia rakennuselementtejä valmistava LapWall hyväksyttiin hiilensidonnan tarjoajaksi hiilikorvauksia välittävälle Puro.earth-markkinapaikalle.

Ainakin Euroopassa hiilikorvaustoiminta on vielä pientä, mutta se saattaa kasvaa rajustikin, jolloin sen vaikutukset esimerkiksi kansantalouksiin voivat olla suuret.

Moni iso yhtiö haluaisi ostaa hiilinieluja, mutta ne eivät löydä luotettavaa tarjontaa. Suomessa tällaisia yhtiöitä ovat ainakin SOK, Finnair, Tapiola ja Valio.

Vähähiilisyys auttaa maineenhallinnassa

Metsäisen Suomen kannalta on riski, että esimerkiksi eurooppalainen autoteollisuus innostuu nieluista ja tarjoaa metsänomistajalle niin suuria summia, että kiinnostus metsätalouteen katoaa. Näin metsiä saattaisi poistua talouskäytöstä paljon ja nopeasti, mikä saattaisi heikentää puunjalostuksen kansantaloudelle tuottamaa hyötyä.

”Tuo on mahdollista”, Torniainen myöntää mutta korostaa, että yritykset eivät hyödy hiilikorvaustoiminnasta, jollei se täytä hyvän kompensaation kriteerejä. Ja niitä viranomaiset parhaillaan kehittävät.

Yritysten ensisijainen hyöty hiilikorvaustoiminnasta on vähähiilisyys, mikä auttaa myös maineenhallinnassa. Hiilikorvaustoiminnasta voi kertoa yrityksen viestinnässä, mutta juuri tästä syystä niin ilmaston kuin maksajankin saama hyöty olisi todennettava avoimesti.

Tärkeää myös on, että muut osapuolet eivät kärsi kompensaatioista.

Hiilikorvaus on aina viimesijainen vaihtoehto

Bio Rexin kahvila Helsingissä. Ensimmäinen oikea tiedotustilaisuus sitten kevään 2020.

Tarjolla on tietoa yksityisestä hiilirekisteristä, josta kerrotaan, että se on ensimmäinen suomalainen hiilikompensaation järjestelmä, joka on osittain myös ISO-sertifioitu. ISO-sertifiointi on kansallisesti ja kansainvälisesti tunnetuin, virallisesti hyväksytty sertifiointijärjestelmä.

Kuka hyvänsä voi korvata palvelun kautta esimerkiksi vuosittaiset hiilipäästönsä, tai vaikkapa perheen lomamatkan aiheuttamat päästöt. Yritykset voivat kompensoida esimerkiksi yksittäisen tuotteen valmistuksen päästöt.

Mutta, kuten rekisteristä vastaavan Rakeistus Oy:n toimitusjohtaja Kimmo Piippo sanoo, tarkoitus on kompensoida vain sellaisia päästöjä, joita ei onnistuta muilla toimenpiteillä välttämään. Hyvä hiilikorvaus on aina viimesijainen vaihtoehto.

”Ensisijaisesti hiilipäästö pitää estää, jolloin sitä ei tarvitse korvata lainkaan. Jos sitä ei voi estää, sitä pitäisi pienentää. Vain sen osan, mitä ei voi estää, saisi kompensoida järjestämällä korvaava nielu”, sanoo Torniainen.

Tuhkalannoitus lisää metsän kasvua

Rakeistus Oy luo hiilinieluja tuhkalannoituksen avulla. Lannoitus tietenkin lisää metsän kasvua, mutta sen pitäisi olla myös aidosti ”lisäinen”. Toisin sanoen, jos kompensaatiohanketta ei olisi, lannoitustakaan ei tehtäisi.

Lannoitus on metsänomistajalle taloudellisesti kannattavin metsänparannusmenetelmä. Kuka takaa, että sitä ei tehtäisi, jos kompensaatiohanketta ei olisi?

Jos tuhkalannoituksen kohde valitaan oikein, puuston kasvu lisääntyy 20–50 prosenttia. Mutta nielun seurauksena syntyvän varaston pitäisi myös olla pysyvä.

Torniaisen mukaan kansainvälisissä hankkeissa katsotaan normaalisti, että varasto on pysyvä, jos se säilyy vähintään sata vuotta. Rakeistus lupaa varaston pysyvän vain 15–20 vuotta. Sen jälkeen metsänomistaja saa vapaasti hakata metsän.

Tarvitaan myös puskuri

Pysyvyyteen vaikuttavat myös luonnontuhot. Niihin varaudutaan hiilikorvaushankkeissa niin sanotulla puskurilla. Se tarkoittaa, että todellisesta nielusta hyväksytään korvaukseksi vain osa. Mitä pienempi osa nielusta hyväksytään, sitä suurempi on puskuri ja sitä pienempi on riski, että varasto tuhoutuu kokonaan.

Rakeistuksella puskurin tuottama ylikompensaatio on melko pieni: kompensaatioon hyväksytty varasto on 80 prosenttia todellisesta varastosta. Esimerkiksi hiilikorvauksia välittävällä Kompensäätiöllä ylikompensaatio voi olla lähes nelinkertainen päästöihin nähden.

”Suurin syy ylikompensaatioon on, että nykyisin markkinoilla käytössä olevat laatustandardit eivät ole riittäviä”, sanoo Kompensäätiön vastuullisuusjohtaja Niklas Kaskeala.

”Toinen syy on, että me haluamme ottaa huomioon historiallisesti syntyneen hiilivelan ja kompensoida myös sitä. Lisäksi otamme huomioon vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen ja sosiaalisiin suhteisiin”, sanoo Kaskeala.

Sertifiointi varmistaa

Rakeistuksen kautta kompensoitava nielu arvioidaan ensi vaiheessa metsien kasvumallien avulla. Myöhemmin nielun toteutumista seurataan mittauksin.

”Me käymme kompensaatiometsissä viiden vuoden välein. Silloin mittaamme metsän kasvun ja vertaamme sitä vastaavaan, lannoittamattomaan metsään, jollainen täytyy aina olla. Erotuksesta saamme sitten lannoituksen kautta luodun nielun suuruuden”, sanoo Timo Soininen ISO-sertifiointeja tarkastavasta Kiwa-yhtiöstä.

Sertifiointi myös varmistaa, että yhden kompensaatiometsän lisähiilinielut myydään kompensaatioksi vain kerran.

Rakeistuksenkin käyttämä ulkopuolisen tahon tarkastus on kallis menetelmä. Torniaisen mukaan todentamisen hinta on selvästi ongelma.

”Yritykset ovat esittäneet, että viranomaiset ottaisivat tehtävän hoitaakseen, mutta en usko, että se on näillä näkymin mahdollista. Jos se on kallista muille, se on sitä meillekin ja verovarojen käyttö pitäisi pystyä perustelemaan todella hyvin”, Torniainen sanoo.

Metsitys on mahdollisuus

Maa- ja metsätalouteen liittyviä hiilikorvaushankkeita on monenlaisia ja niillä kaikilla on omat ongelmansa. Eniten Torniainen uskoo sellaisiin maatalouden hiilikorvaushankkeisiin, joissa hiiltä sidotaan maaperään.

Metsätaloudessa puuttomien alueiden metsittäminen on melko varmasti ”lisäinen” hiilinielu, etenkin jos metsityksiä tekevässä maassa yhteiskunta ei tue metsitystä.

Metsityksestä esimerkiksi käy rovaniemeläisen puukkotehdas Marttiinin ja Reforestin hanke, jossa istutettiin puita puuttomalle jättömaalle Forssassa. Myös Tampereen messut on kompensoinut osan Alihankinta-tapahtumien hiilijalanjäljestä Lempäälään istutetulla koivikolla. Molemmissa ilmastohyöty syntyy kuitenkin vasta vuosien kuluttua.

Puuttomien alueiden metsittäminen on melko varmasti ”lisäinen” hiilinielu.

Globaalisti metsittämisen mahdollisuudet ovat suuret. Maailman metsäala on Worldwatch-instituutin mukaan vähentynyt ihmistoimien johdosta kuudesta miljardista hehtaarista neljään ja menetetty kaksi miljardia hehtaaria voitaisiin instituutin mukaan palauttaa, vaikkakaan ei aina samoille paikoille mistä ne on menetetty.

Hiilipäästöjä korvataan myös siirtämällä metsän päätehakkuuta esimerkiksi 20 vuodella. Sekin aiheuttama kasvunlisäys voidaan laskea. Mutta sen pysyvyys ei ole läheskään sataa vuotta.

”Ja miten suhtautua siihen, jos sillä kompensoidaan nykyisiä päästöjä, kun nielu syntyy kaukana tulevaisuudessa”, Torniainen kysyy.

Metsän suojelu voi johtaa hiilivuotoon

Esimerkiksi Kaliforniassa keinona on ollut metsien suojelu. Suojelu ei kuitenkaan muuta metsää välittömästi lainkaan ja jos se johtaa lisäkasvuun, sitä nähdään vasta erittäin pitkällä aikavälillä, jos silloinkaan.

”Tietenkin joku voi väittää, että suojelu pelasti metsän uhkaavalta hakkuulta. Tämä voi olla totta, mutta miten sen pystyisi todentamaan”, Torniainen kysyy.

Suojelu saattaa myös johtaa hiilivuotoon, joka johtuu metsätuotteiden globaalista kysynnästä.

”Moni ajattelee, että kun me täällä kotimaassa vähennämme hakkuita niin ilmasto pelastuu. Mutta jos kysyntä säilyy, hakkuut vain siirtyvät naapurin tai naapurimaan metsiin eikä ilmasto hyödy lainkaan”, Torniainen sanoo.

Hiilivuodosta on tutkimusnäyttöä. Käytännössä hiilivuodon voi katsoa tekevän suojelusta ilmaston kannalta kansallista viherpesua: kotimaan hiilitaseet kyllä kaunistuvat, mutta ei ilmaston tila.

Torniaisen mukaan hiilikorvausjärjestelmät eivät saisi aiheuttaa haittaa ulkopuolisille. Jos menetelmänä on suojelu, näin kuitenkin kävisi, jos teollisuus jäisi ilman puuta.

“Jos kysyntä säilyy, suojelun takia tekemättä jäävät hakkuut vain siirtyvät naapurin tai naapurimaan metsiin eikä ilmasto hyödy lainkaan.”

Nyrkkisääntönä voi sanoa, että kaadettu puu tuottaa teollisuudessa kymmenkertaisesti kansantuotetta metsätalouteen nähden. Suojelun myötä se jäisi jokaisen käyttämättömän puun kohdalla saamatta, vaikka metsänomistaja saisikin korvauksen.

”Esimerkiksi Suomen Ilmastopaneeli on korostanut metsiensuojelun halpuutta verrattuna päästövähennyksiin. Tällainen käsitys voi syntyä, jos suojelun vaikutus kansantalouteen jätetään huomiotta”, Torniainen sanoo.

Kaksoislaskenta odottaa ratkaisuaan

Toistaiseksi ratkaisematon ongelma on kaksoislaskenta. Tällä tarkoitetaan sitä, että joka ikinen hiilinielu lasketaan automaattisesti mukaan kansalliseen hiilitaseeseen. Jos se sen lisäksi lasketaan vielä vaikkapa jonkun yksittäisen yrityksen päästökompensaatioksi, se tulee laskettua kahteen kertaan.

Ongelmaan on reagoitu monella tavalla. Jotkut toimivat ikään kuin sitä ei olisikaan. Toiset, kuten kirjapainopalveluja tarjoava PunaMusta, ovat päättäneet pysyä kokonaan kotimaisten hiilikorvausjärjestelmien ulkopuolella, kunnes kaksoislaskennan ongelma on ratkaistu.

Sen sijaan PunaMustan kompensaatio löytyy Perusta suojeluun pannusta sademetsästä, jota yhtiön mukaan uhkasi metsäkato. Laatu- ja ympäristöpäällikkö Jari Martovaaran mukaan kompensaation suuruus määritellään vertaamalla suojellun alueen kasvua vertailualueeseen, jotka on määritelty kansainvälisten Verified Carbon Standardin ja Gold Standardin mukaisesti.

Kaksoislaskennan ongelmaan on reagoitu monella tavalla. Jotkut toimivat ikään kuin sitä ei olisikaan.

Kompensäätiön ratkaisu on, että sen hiilikorvaukset ovat kaikki maissa, joissa kaksoislaskenta pystytään välttämään.

Sosiaalisessa mediassa käydään kiivasta keskustelua, jonka mukaan kaksoislaskenta tarkoittaa, että valtio on suorastaan sosialisoinut metsänomistajien metsissä olevat hiilinielut. Irlannissa maanomistajat ja valtio ovat avoimessa riidassa siitä, kuka hiilinielut omistaa.

”Periaate, että nielut raportoidaan valtion hiilitaseessa, tulee monista kansainvälisistä ilmastosopimuksista. Se perustuu siihen, että alun perin ne olivat valtiot, jotka alkoivat sopia ilmastoasioista keskenään. Tällä hetkellä sille ei kansainvälisessä järjestelmässä oikein ole vaihtoehtoa”, Torniainen sanoo.

Kaksoislaskenta rajoittaa viestejä, ei kompensaatiota

Kompensäätiön Kaskeala ja SOK:n vastuullisuuspäällikkö Senja Forsman kirjoittivat vastikään Kauppalehdessä, että kaksoislaskenta suorastaan estää yrityksiltä kotimaisen päästökompensaation.

Ei kai se sentään kompensaatiota estä, vaan pikemminkin rajoittaa sitä, millä tavoin yritykset voivat kompensoinnista viestinnässään puhua?

”Se estää uskottavat kompensaatioväittämät. Ja juuri ne väittämät ovat vapaaehtoisen hiilikorvauksen tärkein ajuri”, Kaskeala vastaa.

Torniaisen mukaan kaksoislaskennan ongelma voidaan ratkaista, mutta se vaatii poliittisen päätöksen viranomaisten ylläpitämästä rekisteristä, johon yksityiset kompensaatiot kirjattaisiin. Ne voitaisiin sitten vähentää valtion hiilitaseesta.

Rekisterin perustamista on esittänyt muun muassa ympäristöministeriö ja myös Kaskeala ja Forsman tukevat esitystä kirjoituksessaan. Samoin sitä tukee PunaMusta.

Tiettävästi tällaista rekisteriä ei ole yhdessäkään Euroopan maassa. Tarkemmin niistä on tarkoitus linjata Pariisin ilmastosopimuksen kuudennessa artiklassa ja se on vielä auki.

”Kun se saadaan sovittua, Euroopan unioni varmaankin tekee sen perusteella oman linjauksensa, minkä jälkeen voidaan odottaa kansallisia toimia”, sanoo Torniainen.

Pohjoismaat hiilimarkkinayhteistyöhön

Kaskealan mielestä kansainvälisten päätösten odottelu on turhaa.

”Niitä on odotettu nyt melkein neljä vuotta. Silti Suomi voisi perustaa rekisterin vaikka heti”, Kaskeala sanoo.

Jos näin tehdään, eikö ole olemassa riski, että rekisteri olisi yhteensopimaton unionista myöhemmin tulevan linjauksen kanssa?

”En usko. Käytännössä rekisteri on hyvin yksinkertainen väline. Pikemminkin unioni voisi linjata asian Suomen kokemuksen mukaan ja Suomi voisi esiintyä asiassa edelläkävijänä”, Kaskeala sanoo.

Samaan aikaan jotkut maat ovat alkaneet tehdä keskinäisiä järjestelyitä hiilikorvauskaupan järjestämiseksi.

“Pohjoismaat pilotoivat jo Pariisin sopimuksen mukaista hiilimarkkinayhteistyötä”, sanoo vanhempi konsultti Hanna-Mari Ahonen Perspectives Climate Group -konsultti- ja tutkimusyrityksestä.

Sveitsi on tehnyt sopimukset Perun, Ghanan ja Senegalin kanssa ja neuvottelee muidenkin maiden kanssa.

“Myös Japani on tehnyt jo yli kymmenen vuotta kahdenvälistä Joint Crediting Mechanism -hiilimarkkinayhteistyötä lähes 20 kehitysmaan kanssa. Järjestelmä pyritään päivittämään muun muassa kaksoislaskennan osalta Pariisin sopimuksen mukaiseksi”, sanoo Ahonen.

Costa Rican valtio taas teki aivan äskettäin sopimuksen markkinoilla toimivan Gold Standard -sertifiointijärjestelmän kanssa vapaaehtoisen hiilikaupan laadun takaamiseksi.

Hiilikorvaukset voivat muuttaa koko ilmastopolitiikan

Toistaiseksi eurooppalaiset hiilikorvaushankkeet ovat olleet vaatimattomia. Mutta tilanne voi muuttua.

”Mistäpä sitä tietää, vaikka tulevaisuudessa ilmastopolitiikan eturivissä olisivatkin yritykset tai esimerkiksi kaupungit. Jos näin kävisi, koko järjestelmä pitäisi katsoa uusiksi”, Torniainen sanoo.

Jos merkittävä osa hiilinieluista siirtyisi valtioilta tällaiseen rekisteriin, valtiolliset hiilinielutavoitteet täytyisi Torniaisen mukaan arvioida uudestaan.

”Yksityinen raha luultavasti hakeutuisi edullisimpiin hankkeisiin, jolloin kalliit jäisivät valtiolle. Ilmastopolitiikan hinta saattaisi nousta suureksi, ellei myös sen tavoitteita arvioitaisi uudelleen”, Torniainen sanoo.

Kaskealan mukaan tämä ei ole ongelma. Jos ilmastoasiassa halutaan edetä, tietyt asiat on tehtävä ja ne on maksettava, maksettiin ne sitten yksityisten kompensaatioiden tai verorahojen kautta.

”Kompensaatio sinällään on väliaikainen toimenpide. Se ei vähennä päästöjä, mutta se voi ohjata tehokkaimpiin toimiin. Lopulta tavoite on, että niitä ei enää edes tarvita”, Kaskeala sanoo.