Metsien monimuotoisuustyö ja luonnonhoito ovat massiivinen kokonaisuus – raportti kolmen vuosikymmenen työstä valmistui
Valtiojohtoisen metsäluontopolitiikan suurin murros ajoittuu 1990-luvulle. Yksityinen sektori on siirtynyt kehityksen kärkeen 2020-luvun alussa ja tämä suunta voimistuu jatkossa, ennustaa metsäekonomisti Matti Valonen Pellervon taloustutkimus PTT:stä.
”1990-luvulla metsätalouden ympäristöasioissa tapahtui todella paljon. Vuoden 1997 metsälaissa säädettiin erityisen tärkeistä elinympäristöistä. Samoihin aikoihin otettiin käyttöön sittemmin PEFCinä tunnettu metsäsertifiointi lukuisine luonnonhoitotoimineen, uudistettiin luonnonsuojelulaki ja päätettiin monista valtion luonnonsuojeluohjelmista, esimerkkinä vanhojen metsien suojelu”, sanoo metsäekonomisti Matti Valonen Pellervon taloustutkimus PTT:stä.
Lisäksi olivat vielä jo vuonna 1989 kirjatut Tapion hyvän metsänhoidon suositukset.
”Jos ajatellaan, että metsänomistaja tekee puukauppoja noin kymmenen vuoden välein, 1980-luvun lopulla edellisen puukauppansa tehnyt metsänomistaja on ollut 2000-luvun alussa täysin uudenlaisessa tilanteessa”, sanoo Valonen.
Kysymys ei ole pelkästään siitä, että metsänhoidon tavat ja pykäläviidakko olivat muuttuneet.
”Myös asennemaailma oli kokonaan toinen. Se, että tämä muutos saatiin ajettua niin lyhyessä ajassa niin hyvin läpi, on oikeastaan aika hämmästyttävää”, Valonen sanoo.
”Siemenet kylvettiin jo 1980-luvulla”
Valonen kollegoineen on saanut valmiiksi Suomen Metsäsäätiön rahoittaman raportin ”Luonnon monimuotoisuustoimet Suomen metsätaloudessa 1990-luvulta alkaen”. Todellisuudessa raportissa käsitellään aiempaakin aikaa. Valonen sanoo yllättyneensä, että 1990-luvun monimuotoisuustyön siemenet kylvettiin jo 1980-luvulla esimerkiksi metsäteollisuusyritysten ja Metsähallituksen ympäristöohjelmilla.
Varsinaisena lähtölaukauksena Valonen pitää kuitenkin YK:n Rio de Janeiron ympäristökokousta vuonna 1992. Yhtenä maamerkkinä kehityksessä on myös nykyään melkeinpä unohduksiin vaipunut Euroopan metsäministerikokousten Suomesta aloitettu sarja, jossa muun muassa asetettiin tavoitteeksi ei vain metsäluonnon monimuotoisuuden turvaaminen, vaan sen parantaminen.
Metsäalan luontotyö eteni 2000-luvullakin kaiken aikaa, mutta julkisuudessa se jäi paljolti metsäkiistojen varjoon. Nämä kiistat eivät aina koskeneet metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta lainkaan oleellisia asioita, kuten vuoden 2005 tienoilla paljon julkisuutta saanut Ylä-Lapin metsäkiista, missä kiistan aiheena oli ennen kaikkea saamelainen poronhoito.
Metso-ohjelman linjauksista tuli valtavirtaa
Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma Metso sen sijaan oli merkittävä julkisuudessakin näkynyt metsäkiistelyn aihe. Aluksi ympäristöjärjestöt jopa vastustivat sitä, mutta myöntyivät myöhemmin linjalle ”oikean suuntainen, mutta täysin riittämätön”.
Metso kuitenkin muutti suuntaa kahdella tavalla. Ensinnä, laajojen metsäalueiden suojelun sijaan sillä tähdätään ekotehokkuuteen, monimuotoisuustoimiin rajatuilla alueilla ennen kaikkea yksityismetsissä. Toiseksi, se on metsänomistajille vapaaehtoinen. Molemmat linjaukset ovat saaneet vahvistusta myöhemmin, kun suojelutoiminta on kehittynyt.
Raportin mukaan uusi ajattelutapa on tuonut luontovastuun osaksi metsänhoitotoimien rutiinia, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että kun uusia menetelmiä harkitaan, myös niiden ympäristövaikutus otetaan huomioon, vaikkei monimuotoisuus olisikaan varsinaisena tavoitteena.
Kaikki tällainen työ ei edes näy raportissa. Esimerkiksi maanmuokkauksessa nopeasti valtavirtaistunut mätästys on luonnon kannalta edeltäjiään paljon parempi menetelmä, mutta sitä ei lasketa luonnonhoitotoimeksi.
Yksityinen sektori on ottamassa ohjat
2020-luvulla metsäluonnon turvaamiskeinot ovat taas ottamassa uuden suunnan.
”Yksityinen sektori on selvästi ottamassa yhä enemmän vastuuta luontotoimista. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten Metsäteollisuus ry ja metsäteollisuusyritykset ovat lähteneet omilla ohjelmillaan edistämään asiaa”, sanoo Valonen.
Suunnanmuutos ei ole itsestään selvä, sillä ohjelmillaan metsäteollisuus ottaa kantaa toisten omistamien metsien käyttöön. Teollisuus omistaa metsää hyvin vähän ja on riippuvainen metsistä suurimman osan omistavien perhemetsänomistajien tuottamasta puusta. Metsäteollisuuden ohjelmat hyödyntävätkin Metso-ohjelmasta opittua vapaaehtoisuutta.
”Kun miettii, mikä jatkossa on valtion mahdollisuus rahoittaa luonnonsuojelua, yksityisen sektorin rooli tulee jatkossa korostumaan luonnonsuojelun eteenpäin viemisessä. Siksi uskon, että suunta vahvistuu 2030-luvulle mentäessä”, sanoo Valonen.
Tavoitteena on yhteisesti hyväksytty monimuotoisuuden mittaaminen
Kun yksityinen sektori ottaa vastuuta, myös keinot moninaistuvat. Silloin ongelmaksi tulee mittaaminen. Kun suojelun tuloksia ei enää voi arvioida pelkästään hehtaareilla, on löydettävä uusia mittareita.
Perusta mittareille löytyy Suomen runsaasta, mitatusta metsätiedosta. PTT:n raportti luettelee monia tapoja mitata varsinaisen tavoitteen, luonnon monimuotoisuuden kehitystä. Esimerkiksi Valtakunnan metsien inventoinnissa seurataan useita asiaan liittyviä muuttujia, kuten metsien puulajisuhteet, ikärakenne, eri-ikäisrakenteisuus ja kuolleen puun määrä.
Myös Metsäkeskus tuottaa runsaasti asiaan liittyvää tietoa ja ympäristöministeriö esimerkiksi tuottaa säännöllisesti arvion uhanalaisista lajeista.
Raportin mukaan Luonnonvarakeskuksessa on kehitteillä tilastointi kansallisen metsästrategian toteutumisen seuraamiseksi. Monimuotoisuuden osalta tilasto seuraa ainakin metsien rakennetta ja hoitoa, vanhojen puiden määrää metsä- ja kitumaalla, sekametsien osuutta sekä puuston ja kuolleen puuston tilavuutta.
Mittareita siis on, mikä saattaa olla myös ongelma. Kun poliittinen tavoite on kääntää monimuotoisuuden köyhtyminen positiiviseen suuntaan, lukuisien mittareiden maailma ei anna yksiselitteistä vastausta siihen, milloin tämän voisi katsoa tapahtuneen. Lisäksi, mitä enemmän on mittareita, sitä helpompaa jokaisen on valita mieleisensä.
Kysymys on myös rahasta.
”Tarkat mittarit vaatisivat suurta otantaa ja suuri otanta vaatii rahaa. Voi kysyä, riittääkö nykyinen tarkkuus riittäviin tuloksiin”, sanoo Valonen.