Monimuotoisuuden turvaaminen on muutakin kuin tiukkaa suojelua
Suomalaismetsien luontoarvoja on suojeltu paljon poistamalla ekologisesti arvokkaita metsäalueita talouskäytöstä. Tällaisten tiukasti suojeltujen metsien määrällä ja osuudella metsäpinta-alasta mitattuna Suomi on ylivoimaisesti Euroopan kärjessä.
1990-luvulla suojelua alettiin täydentää talousmetsien luonnonhoidolla. Ajatuksena on, että mitä pehmeämmin talousmetsiä käsitellään, sitä vähemmän niitä jatkossa tarvitsee siirtää tiukkaan suojeluun.
Suojelu etenee molemmilla linjoilla: tiukasti suojeltuja metsiensuojelualueita perustetaan jatkuvasti ja talousmetsien luonnonhoitoon kehitetään tutkimuksen tukemana yhä uusia keinoja.
Toimenpiteet ovat olleet tehokkaita ja erityisesti luonnonhoidon osalta nopeita. Esimerkiksi vuonna 2019 julkistetun uusimman uhanalaiskartoituksen mukaan uhanalaisten metsälajien osuus kaikista tutkituista metsälajeista oli sama kuin edellisessä arviossa vuodelta 2010 ja vähemmän kuin suomalaisissa elinympäristöissä keskimäärin. Toki uhanalaisia lajeja on eniten metsissä, mutta tutkijoiden mukaan syy tähän on, että myös metsälajeja on maassa eniten.
Tutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy parempaan tilanteeseen on se, että päätehakkuiden yhteydessä talousmetsiin on alettu jättää pystyyn niin sanottuja säästöpuita. Niiden tarkoitus on aikanaan kaatua, kuolla ja lahota, jolloin metsiin saadaan monien uhanalaisten lajien kannalta tärkeätä lahopuuta.
Kun lahopuuta nyt on talousmetsissä vajaa viisi kuutiota hehtaarilla, määrä nousee Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan tuottavalla metsämaalla (metsätalouden maan kasvuluokat, katso täältä) keskimäärin 20 kuutioon vuonna 2065, mitä monet tutkijat pitävät luonnonmetsän dynamiikan kannalta riittävänä, vaikka luonnonmetsässä toki onkin paljon enemmän lahopuuta.
Säästöpuita on nyttemmin alettu jättää myös harvennushakkuiden yhteydessä. Tällöin puhutaan tekopökkelöistä, jotka ovat noin 1,3 metrin korkeudelta kaadettuja, metsiin lahoamaan jätettyjä puita.
Hallitus päättää suojeluohjelmista
Tiukkaa metsiensuojelua on toteutettu Suomessa erityisten luonnonsuojeluohjelmien kautta. Suojeluohjelmat perustuvat valtioneuvoston päätökseen, jossa on rajattu suojeltavat alueet.
Käytännössä kaikki nämä alueet on poistettu talouskäytöstä heti valtioneuvoston päätöksen jälkeen, mutta suojelluiksi ne on katsottu vasta, kun alueet on lunastettu valtion omistukseen tai niille on perustettu yksityinen suojelualue. Tähän lunastukseen on joskus kulunut kymmeniä vuosia.
Suojeluohjelmia on Suomessa hyväksytty monenlaisia ja niissä luonto- ja suojeluarvoja on katsottu hyvin monesta näkökulmasta. Maassa on toteutettu ainakin valtion vanhojen metsien suojeluohjelmat Etelä- ja Pohjois-Suomessa, soiden, lintuvesien, harjujen, lehtojen ja rantojen suojeluohjelmat sekä lisäksi muinaismuistojen suojeluohjelma.
Tiukan suojelun alueet sijoittuvat Suomessa usein syrjäseuduille ja vähätuottoisiin metsiin Pohjois- ja Itä-Suomeen. Suurimmat puutteet suojelussa löytyvät Etelä-Suomesta. Silti Etelä-Suomessakin tiukan suojelun osuus on suurempi kuin kaikissa Euroopan maissa keskimäärin, Ruotsia lukuun ottamatta.
Metso-ohjelmalla vapaaehtoista suojelua
Talousmetsien luontoarvoja suojellaan monin tavoin. Esimerkiksi metsälaki määrittelee monenlaisia erityisen tärkeitä elinympäristöjä.
Näiden usein pienialaisten kohteiden ominaispiirteitä ei saa metsänkäsittelyllä heikentää. Tämä tarkoittaa käytännössä käsittelykieltoa. Esimerkiksi metsässä sijaitsevan lähteen ympäristö säästetään hakkuissa. Tapion tekemät Metsänhoidon suositukset talousmetsien luonnonhoitoon ohjaavat ottamaan huomioon luontoarvot lain vaatimuksiakin paremmin.
Vuonna 2014 hyväksyttiin Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma Metson jatko vuoteen 2025 saakka. Nimestään huolimatta sen tavoitteena on ennen kaikkea Lounais-Lapin ja Kainuun sekä niiden eteläpuolisen Suomen monimuotoisuuden kohentaminen. Ohjelma perustuu metsänomistajan vapaaehtoisuuteen.
Luonnonhoitoa määrittelee myös metsien sertifiointi. Suomen talousmetsistä lähes 90 prosenttia on sertifioitu PEFC-järjestelmän (Programme for Endorsement of Forest Certification) mukaan. Sertifioinnin kriteerit ovat viranomaissäädöksiä selvästi tiukemmat, minkä johdosta voi sanoa, että sertifiointi käytännössä määrittelee Suomen metsänhoidon tason.
Metsäsertifioinnilla muun muassa parannetaan metsäekologian tilaa monin tavoin. Juuri metsäsertifiointi määrää, että metsään on päätehakkuun yhteydessä jätettävä säästöpuita.
Vaikka metsäsertifiointi on metsänomistajalle periaatteessa vapaaehtoista, se kuitenkin käytännössä on välttämätöntä, jos puulle haluaa ostajan.
Suomessa on myös toisen kansainvälisen järjestelmän eli FSC:n (Forest Stewardship Council) mukaan sertifioituja metsiä. Niitä on noin kuusi prosenttia talousmetsien pinta-alasta.
Lähteet: Luonnonvarakeskus, maa- ja metsätalousministeriö, ympäristöministeriö
Päivitetty: kesäkuu 2019
